Pääkirjoitus 8.9. 1998:
Oikeusministeriön työryhmä
Säädösviidakkoa perkaamaan

Suomalaisen yhteiskunnan sademetsän tiheä säädösten viidakkoa ryhdytään viimein perusteellisesti perkaamaan. Vesurin varteen on tarttunut oikeusministeriön työryhmä, joka valmistelee vuosikymmenien suurisuuntaisinta uudistusta alallaan.

Kansliapäällikkö Kirsti Rissasen johtama työryhmä on pantu paljon haltijaksi. Sen on määrä luoda maalle kokonaan uusi säädöspolitiikka eli linjanvedot sille, miten lakeja, asetuksia ja hallinnon tuottamia normistoja karsitaan ja selkeytetään.

Reformi ei tule hetkeäkään liian aikaisin. Suomi on hyvää vauhtia hukkumassa normien tulvaan. Säädösten virtaa ovat tällä vuosikymmenelle kasvattaneet kansallisen lakitehtailun lisäksi erityisesti EU-jäsenyyden ja Eta-sopimuksen velvoitteet.

Hallitus, eduskunta ja muu julkinen normikoneisto suoltaa säädöksiä lähes puolentoista tuhannen vuosivauhtia. Alituinen kiire johtaa helposti puutteelliseen valmisteluun ja hätiköityyn päätöksentekoon. Rissasen mukaan yksittäisiä lakeja on jouduttu muuttamaan saman vuoden kuluessa jopa seitsemän kertaa (HS 7.9.).

Lainvalmistelun heikkouksiin on kiinnitetty toistuvasti vakavaa huomiota. Moitteita ovat antaneet milloin tasavallan presidentti milloin eduskunnan perustuslakivaliokunta ja tilintarkastajat.

Kritiikki näyttää myös vaikuttaneen. Valtionhallinto on pantu lakien valmistelukoulutukseen ja valtioneuvosto on päättänyt, että lakiehdotusten käytännön vaikutuksia ryhdytään selvittämään entistä huolellisemmin jo etukäteen.

Vaativin urakka on ministeriön työryhmällä kuitenkin vielä edessä. Sen tehtävänä on määritellä, miten loputtomaan normitulvaan saadaan tolkku, kuinka olemassa olevaa säädöstöä pitäisi siivota, miten vältyttäisiin keskenään ristiriitaisilta laeilta ja kuinka lainsäädäntöä opittaisiin käyttämään toimivana poliittisena instrumenttina.

Viime mainittu on koko säädöspolitiikan keskeinen kysymys. Kansalaisia ja yrityksiä kahlitsevasta normiviidakosta saadaan tuskin otetta, ellei asioita pystytä hallituksen tasolla kunnolla priorisoimaan, rajaamaan ja asettamaan tärkeysjärjestykseen.

Rissanen ottaisi mallia Britanniasta. Siellä uusi hallitus valikoi tiukalla seulalla lakihankkeet, jotka se aikoo vaalikauden aikana viedä läpi. Kun Suomessakin eduskunta saisi keskittyä vain muutamaan kymmeneen suureen säädöskokonaisuuteen, parlamentilla olisi edellytykset perehtyä niihin kunnolla.

Vaikkei Suomi ole suinkaan ainoa Euroopan valtio, jossa säädöstiheikköä halutaan perata, täällä tehtävää hankaloittaa oikeustradition vahva lakihenkisyys. Kun on totuttu maata lailla rakentamaan, ei osata muunlaista ratkaisua etsiä oikein missään yhteiskunnan ongelmissa.

Työryhmän linjaehdotuksissa lähdetään yleisperiaatteesta, jonka mukaan lain tasoiseen säädökseen turvaudutaan vain silloin, kun se on aivan välttämätöntä ja lain noudattamista voidaan valvoa. Sitä enemmän pyritään kansalaisia ohjaamaan tiedotuksella, koulutuksella ja menettelysäännöksillä.

Linja on epäilemättä oikea. Pitää vain toivoa, että niin hallinto kuin hallintoalamaiset ovat valmiita uudistuksen edellyttämään asennemuutokseen.