Pääkirjoitus 5.9. 1998:
Nato edelleen arka kohta

Vaikka Paasikivi-seuralla ei ole enää takavuosikymmenien statusta ulkopolitiikan puolivirallisena saarnastuolina, se näyttää yhä kelpaavan merkittävien linjapuheiden pitopaikaksi.

Pääministeri Paavo Lipponen esiintyi Paasikivi-seurassa Urho Kekkosen syntymän vuosipäivänä. Paikan ja ajan valinnalla oli symboliikkansa. Menneisyyteen otettiin etäisyyttä historian omien toteemien äärellä.

Maan ulkoisen aseman arviointia Lipposelta oli ehditty jo tovi odottaakin. Onhan äskettäin saatettu päätökseen merkittävä kehityskulku, kun Suomi ensimmäisten EU-maiden joukossa on liittynyt Euroopan talous- ja rahaliiton viimeiseen vaiheeseen.

Pääministeri on EU-Suomessa entistä vahvemmin isäntä talossa. Sisä- ja ulkopolitiikan rajan hämärtyminen korostaa hallituksen johtohahmon roolia myös kansakunnan linjaviittojen paaluttajana. Tätäkin taustaa vasten Lipposen esiintyminen oli odotettu ja tervetullut.

Niin Emu-päätös kuin integroitumista edeltäneet ratkaisut on Lipposen mukaan tehty johdonmukaisesti läntiseen yhteistyöhön pyrkien. Hän tuntuu torjuvan tulkinnat, joiden mukaan Suomi kääntyi länteen sitä mukaa kuin idän ote kirposi. Ilmansuunnat eivät ole olleet kansainvälisissä suhteissa toinen toisensa pois sulkevia vaihtoehtoja.

Avainsana on "pyrkien". Se on ollut Suomen ulkopolitiikan keskeinen ilmaisu aina 1950-luvulta lähtien, jolloin tasavallan halu pysyä suurvaltaristiriitojen ulkopuolelle määriteltiin puolueettomuuspyrkimykseksi.

Paasikiven-Kekkosen linjalla varottiin puhumasta ääneen länsitavoitteista. Se olisi ärsyttänyt Neuvostoliittoa, joka vuosikymmeniä jarrutti Suomen integraatioratkaisuja.

Vaikka Neuvostoliiton hajoaminen ja sitä seurannut Euroopan kahtiajaon päättyminen vapautti kielenkantoja, ulkopolitiikan pääuomaa alettiin laventaa sangen hitaasti, varoen, eikä suinkaan aina viileän johdonmukaisesti. Tältä osin Lipposen arviossa maistuu historiallisen jälkiviisauden maku.

Omaa jaakobinpainiaan kävivät sekä poliittiset puolueet että presidentti Mauno Koivisto, jonka paimennuksessa Suomi lopulta vietiin Euroopan unionin jäseneksi. Brysselin tiellä riitti kuitenkin kaikensorttisia kiviä. Niiden syrjään vierittäminen vaati erityisesti keskustapuolueessa tukalia manööverejä, joiden lopputulos oli monasti hiuskarvan ja sattuman varassa.

Nyt EU:n jäsenenä Suomi voi katsoa suoraan silmiin sekä omaa menneisyyttään, naapureitaan että tulevaisuuden haasteita. Kuten pääministeri toteaa, muutos ja murros ovat todellisuutta. Vain valmius sopeutua, kyky ottaa tilaisuudesta vaarin ja halu laajentaa turvallisuuspoliittista välineistöä takaavat jatkuvuuden.

Valinnan vapauden tuomiin todellisiin vaihtoehtoihin kuuluu myös Nato-optio. Sen toteaminen ei ole "löysää arvuuttelua", vaan avoimen yhteiskunnan normaalia keskustelua, johon ulkopolitiikan tabuiluun totuttuneet päätöksentekijätkin saavat luvan pikku hiljaa sopeutua.

Vapauden kääntöpuoli on vastuun ottaminen realiteeteista, joita emme voi muuttaa. Suomen turvallisuuden ydinkysymys on vastaisuudessakin maan sijainti suurvallan naapurina. Suhteet Venäjään ovat keskeisen tärkeät, mutta niiden ylläpitämisen ehdot, toisin kuin kylmän sodan aikana, tasavertaiset.

Lipposen mukaan Suomi aikoo EU:n puheenjohtajana panostaa erityisesti unionin ja Venäjän yhteistyön kehittämiseen. Se on perusteltu painotus, jonka merkityksen toivottavasti ymmärtää myös vaalien jälkeen koottava hallitus.