Tie kansalliseen menestykseen

Koululainsäädäntömme uudistamisen tiimoilta käyty yleinen keskustelu on sen väärti, että siihen kannattaa kajota vielä näin vähän jälkijunassakin.

Mielihyvällä totean miten Jari Heikkilä aina Alabamasta asti suivaantui ja vastasi kirjoitukseeni, joka julkaistiin kesäkuun alkupuolella tällä palstalla. Hän kummastelee (TS 17.6.) miten joku voisi ottaa oppia amerikkalaisesta koulujärjestelmästä.

Nyt kun DDR, mistä aikaisemmin opit kopsattiin, on survaistu maanrakoon, on täysin järkevää, että ideoita noukitaan sieltä missä parhaiten on pärjätty. En kritiikittömästi ihastele USA:n koulutussysteemejä vaan ihmettelen. Ihmettelen sitä, miten amerikkalainen koulujärjestelmä, ilmeisistä puutteistaan huolimatta, pystyy jatkuvasti loihtimaan tähän järjestelmään pohjautuvaa, kadehdittavaa luovuutta.

Titanic halkoo parhaillaan keula pärskien maailman kaikilla vesillä, Mikki Hiiri hiippailee maat ja mannut, Niken urheilujalkineet ja McDonald'sin hampurilaiset ovat alansa halutuimpia tuotteita, jälleen vain aivan muutaman esimerkin mainitakseni.

Mikä ihmeen kumma mahdollistaa Yhdysvaltojen monialaisen vaikutusvoiman? Tuon voiman ja dynaamisuuden täytyy kytkeytyä tavalla tai toisella koulutusjärjestelmään. Entäpä jos USA onkin ensimmäisenä löytänyt tehokkaimman keinon erikoislahjakkuuksien hyödyntämiseksi? Olemmeko siirtymässä siihen vaiheeseen jolloin koulutusresurssien kohdentamisessa ei vain määrä vaan ennen kaikkea laatu ratkaisee?

Varsin tyypillistä, Heikkilä pitää erikoislahjakkaille varattuja kouluja epäterveenä ilmiönä. Mistä me tiedämme vaikka jo 20 vuoden kuluttua viimeisimmillä kehitysmaillakin olisi omat lahjakkuusreserviensä hyödyntämisohjelmansa? Olosuhteiden pakosta.

Mitä Heikkilän jälkikasvun Stanfordin yliopistoon - huoletonta lapsuutta uhkaavaan - menoon tulee, niin saatettakoon sinne Alabamaan tiedoksi, että Stanfordiin ei nyt ihan noin vaan mennä, sinne päästään - jos päästään. High schoolien huippuarvosanojen lisäksi on selvittävä neljän tunnin erittäin vaativasta älykkyystestistä. Stanfordiin ei mennä rahalla vaan lahjakkuudella ja vain sillä. Tästä yliopiston kansainvälinen maine pitää visusti huolen.

Yllä esitetty huomioon otettavaksi myös "opiskelija" nimimerkille, joka jutussaan (TS 17.6.) kertoo pelkäävänsä, että yksityiset yliopistot avautuisivat vain varakkaille. Esimerkiksi monet USA:n yksityiset yliopistot saattavat olla varsin kalliita, mutta jokaisella niistä on oma, laaja stipendi- ja vapaapaikkajärjestelmänsä, mitkä takaavat sen, että yksikään high schoolien älypäistä ei jää opiskelupaikkaa paitsi.

Summa summarum. Siteeraan Goethea: "Mikään ei ole ihmissuvulle tärkeämpää kuin kyvykkyys eikä mikään ole sille vaikeammin siedettävissä". Olemme siirtymässä aikaan jolloin kyvykkyyttä on kansallisen menestymisen hinnalla pakko sietää.

Kalevi Römpötti