Erkki Leppäkosken kolumni:
Oman pesän likaajat

Veneilykausi on parhaimmillaan, satoi taikka paistoi. Saaristossa liikkuminen perustuu jokamiehen oikeuteen. Oikeus merkitsee myös jokamiehen velvollisuuksia.

Vesi on elämän ehto. Sodissa ja eräiden naapuruussuhteiden hoitamisessa on kaivon myrkyttäminen ollut perinteinen keino. Rikos oli raskas ja tuomio sen mukainen. Kaivon pilaaja joutui jalka- tai hirsipuuhun. Kanssaihmisten maan tai veden pilaaminen on ympäristörikos, ekoterrorismia sanan varsinaisessa merkityksessä.

Saaristossa liikkuminen on oleellisesti muuttanut luonnettaan sitten Myrskyluodon Maijan päivien. Tarpeen sanelemasta vesillä liikkumisesta on tullut vapaa-ajan harrastus.

Veneily hakeutuu tutuille ja suosituille väylille. Valtatie 1 jatkuu Turusta Ahvenanmaalle vetten päällä. Sininen E18 vetää veneitä - Turun ja Tukholman välisellä saaristoalueella niitä on arvioitu olevan satatuhatta. Viisasta onkin ohjata veneliikenne suunnitelluille reiteille ja alueille, joilla on toimiva palvelupiste- ja jätehuoltoverkosto.

Ympäristön puolesta kirjoittaminen kuluttaa Suomen metsiä. Lukeminen taas kuluttaa aikaa. Jotain viesteistä on mennyt perille. Eräässä selvityksessä verrattiin 21 maan asukkaiden ympäristöasenteita. Suomalaisista 70 prosenttia arveli jo tekevänsä kaikkensa ympäristön hyväksi. Miten sen ottaa - jos käymme kioskilla kilometrin päässä lyijyttömällä bensalla, onko se ympäristöteko?

Me lajittelemme ja kierrätämme kolmanneksi innokkaimmin, heti Hollannin ja Saksan jälkeen. Hyvä näin, mutta halua maksaa tai luopua jostain ympäristön hyväksi on meillä kovin vähän. Venäjä, Puola ja Bulgariakin menevät meistä kirkkaasti ohi. Huono sijoitus Suomelle ympäristön EM-kisoissa.

Miten käyttäytyy keskimääräinen veneilijä? Kaikkensa tekemisen ajatus perustuu ehkä siihen, että roskat on opittu viemään maihin. Pidä Saaristo Siistinä ry tekee hyvää työtä. Maassa on jo 400 veneilijöille tarkoitettua Roska Roope -merkillä varustettua huoltopistettä.

Vesirajan alapuolella tilanne on huonompi. Rungon alla, kellanvihreässä hämärässä, on vessan purkuputki. Persoonakohtainen vesistökuormitus päätyy suoraan Ahdin valtakuntaan. Parhaassa tapauksessa veneessä on sentään septitankki, johon mahtuu parin päivän tuotos, saniteettinesteillä säilöttynä. Lopputulos on kuitenkin sama. Kippari käy pumpun varteen ja kas, siinäpä sekoittuu bruttokansantuote Airiston aaltoihin heti kun vaan silmä välttää. Tapahtuu "päästönormien tilapäinen ylitys". Yksi vene ei tee kesää eikä talvea mutta yksi on aina tuhannen alku.

Imutyhjennyslaitteilla homma olisi hoidettavissa. Saaristomeren alueella on jo 13 vessavesien tyhjennyspistettä. Kuitenkin ehkä vain joka viidennessä retkiveneessä on imutyhjennysputki. Sen nikkaroimiseen kuluisi 500-1000 markkaa. Kipparin on tehtävä tietoinen valinta. Maksuhalukkuutta ympäristön hyväksi on helppo mitata: laittaako imuputki vai ostaa sillä rahalla aurinkolasit tai merkkishortsit?

Veneilijät eivät ole suurimpia syntipukkeja. Eihän kukaan ole. Selityksissä löytyy: minun kaupunkini, elinkeinoni tai harrastukseni kuormittaa Itämerta häviävän vähän, tuskin edes viiden prosentin verran. Kun näitä sananselittäjiä on koolla kaksikymmentä, päästäänkin jo sataan prosenttiin...

Tänä vuonna vietämme Unescon julistamaa merten vuotta. Kestävä virkistyskäyttö on ympäristön vastuullista hyväksikäyttöä. Sen on perustuttava luonnon arvostuksen ja yleisen ympäristötiedon lisääntymiseen. Saaristossa sen ensimmäinen edellytys on elävä meri.

Suomalaiset lähtivät mukaan laihdutuskampanjaan, pienentämään kansallista läskivuorta. Laihdutusohjelma tarvitaan myös ympäristölle: miljoona kiloa pois fosforikuormasta. Ohjelma koskettaa meistä jokaista, teollisuuspamppua ja maanviljelijää, golfkentän hoitajaa ja perheenemäntää. Siihen on mentävä mukaan myös sen veneilijän, jonka asiat ovat jääneet hoitamatta.

Kirjoittaja on ekologian ja ympäristönhoidon professori Åbo Akademissa.