Ei koiraa isännäksi

Roolini ja ymmärrykseni ihmiskunnan edustajana on joutunut koetukselle.

Tapahtui näin: täysi-ikäinen ja syyntakeellinen tytär toi opiskelureissunsa tuliaisena nyt vuoden vanhan, vasikankokoisen koiran, jolla näyttää olevan ihmismäisiä piirteitä.

Niin kotona kuin kylässä se käyttäytyy täysin isännän elkein: ottaa vieraat vastaan ja johtaa puhetta, valitsee olinpaikkansa ynnä marssii välillä huoneiston kuntoa tutkimassa.

Tosin siinä, missä isäntä käyttää vessaa, koiralla on oikeus käyttää olohuoneen mattoa. Isäntä ei myös tervehdittäessä tai leikillään kaada pihan mummoja tai pikkulapsia kumoon.

Nuori aikuisuus ilmenee koiran kiinnostuksena kännyköihin ym. kodin irtaimistoon. Onneksi lemmikkieläinteollisuus lykkää markkinoille monipuolisia virikeleluja sopuhintaan, ettei tarvitse varastaa koiran pureskeltavaa naapurin liiteristä.

Tytär, joka on syystäkin ylpeä koirastaan, tituleeraa itseään äidiksi ("äiti auttaa pikku hauvaa...). Tyttären äiti kutsuu itseään mammaksi ("kyllä mamma nyppii koirankarvat soffasta...).

Mainittakoon, että tuo kolmen kennel on ihka oikeasti alkanut muistuttaa toisiaan.

Yllä olevaan viitaten olenkin huolissani. Olen alkanut tarkkailla muita koiran kanssa vehkojia sillä silmällä, että josko oltaisiin elikoitten kautta kaukaista sukua.

Edelleen pelkään sitä hetkeä, jolloin joku kaveri sattuu kuulemaan minua kutsuttavan tyttären koiran isoisäksi tai esi-isäksi.

Vanhanaikainen koirafani