Kiusaamiseen ei apua

Käsiini osui Turussa järjestetyn työpaikkakiusaamisen tiedostamis- ja ehkäisyhankkeen loppuraportti.

Lopputulos oli surullista luettavaa: ei mitään muuta konkreettista apua kiusatulle kuin seurakunnan palveleva puhelin, johon hän voi purkaa itseään.

Työsuojelupiiri lähtee siitä, että kiusatun kokemukset ovat kiusatulle itselleen tosia, mutta kun toistakin osapuolta on ymmärrettävä, niin "emme voi ottaa kantaa". Puoli on kuitenkin valittava, jos kiusaaminen halutaan lopettaa.

Juttu kääntyy helposti niin, että onkin kysymys ylireagoivasta työntekijästä, joka ohjataan ammattiauttajalle puimaan ongelmiaan. Viranomaisten toiminnasta heijastuu pelottavan usein vastuun kiertämistä, jossa apua hakeva ihminen uhrataan.

Kiusaaminen on nähtävä osana yhteiskunnallista mädännäisyyttä, joka paljastetaan. Projektin suunnittelijoilla pitää olla syvällinen ymmärtämys kiusaamisesta.

Parhaita asiantuntijoita ovat kiusatut, jotka kyseisessä projektissa luokiteltiin melkein ruttotautisiksi.

Halutessamme tietoja Afrikan kulttuurista, kysymme alkuperäiseltä afrikkalaiselta, emme suinkaan tietämättömältä suomalaiselta. Monet kiusatut ovat koulutettuja ja kyvykkäitä. Miksi heitä ei hyödynnetä?

On selvää, että viranomaisilla on tärkeä vastuu työpaikkakiusaamisen lopettamisessa. Työsuojelupiirin lakimies kuitenkin kirjoitti (TS 7.6.), että kiusaamisongelmat voidaan hoitaa ilman viranomaisia. Onko tämä toivomus vai tosiasia?

Valaistunut