Suomi 1948 -kolumni
Veli Junttila:
Karjalaiset sopeutuvat

Vuonna 1948 siirtoväen asuttaminen saatiin pääosin päätökseen ja samaan aikaan lakkautettiin pakkoluovutetun Karjalan kunnat ja 1949 myös seurakunnat.

Viranomaiset katsoivat vuonna 1948 karjalaisten sopeutuneen uuteen asemaansa. Tutkija Tarja Ranisen mukaan 50 vuotta sitten elettiin normalisoitumisen aikaa, sillä vielä edellisenä vuonna Pariisin rauhaan saakka elivät voimakkaina sekä toiveet että huhut Karjalan palauttamisesta. Karjalaiset saivat olla myös koko ajan varuillaan, jotta lupaukset korvaus- ja maanhankinta-asioista pidetään.

Edunvalvonnassa siirtolaisten puolta piti jo talvisodan rauhan jälkeen huhtikuussa 1940 perustettu Karjalan liitto. Se toimi myös jatkosodan aikana ja uudelleen aktivoituneena syksystä 1944 lähtien.

Karjalan liiton perustamisen jälkeen ryhdyttiin perustamaan paikallisia karjalaisseuroja. -Karjalaiset haluttiin koota omaksi organisaatioksi etujaan valvomaan ja perinteitään vaalimaan, mutta tarkoitus oli myös integroitua eri tavoin ympäristöön osallistumalla mm. sijoituspaikkakuntien harrastustoimintoihin, kertoo Raninen.

Lukumääräisesti eniten seuroja perustettiin siirtoväen tiheimmille asuma-alueille Varsinais-Suomeen ja Satakuntaan.

Seurojen toimintaan kuului vapaan kanssakäymisen ohella mm. näytelmä- ja tanhukerhoja, laulukuoroja ja muuta sellaista.

Entisiä kuntia ja seurakuntia ei unohdettu, vaan niitä ylläpidettiin pitäjäseuroina ja kuntasäätiöinä. Pitäjäseurat olivat tärkeitä yhdyssiteitä, ja ne ovat tunnettuja vuotuisten pitäjäjuhlien järjestäjinä.

Ranisen haastattelemat seurojen perustajajäsenet kertovat yhteistoiminnan syntyneen "turvattomuuden tunteesta", jota poistettiin tapaamalla karjalaisia, keskustelemalla omista asioista ja kokemuksista, joita vain karjalaiset ymmärtävät.

Karjalaisten vuotuisiin tapaamisiin kuuluvat pitäjäjuhlien ohella valtakunnalliset kesäjuhlat. Pitäjäjuhlien erikoisuus on ollut se, että niiden ohjelma on säilynyt hyvin samanlaisena vuodesta 1948 alkaen. Ranisen mukaan tapahtumat liittyvät suoraan perinteeseen, mm. Kannaksen kihupyhien ja muiden kirkkojuhlien viettoon.

Ohjelmaa on aina ollut niin runsaasti, että tärkeänä pidetty seuranpito on saattanut häiriintyä.

Juhlilla ovat tärkeitä symbolit. Identiteettiä korostaa mm. pukeutuminen karjalaisiin kansallispukuihin. Näkyvin tunnus on punamusta väri. Sitä on myös viireissä, lipuissa, vaakunoissa, painotuotteissa. Laulut ovat läheisiä; Karjalaisten laulu, Jo Karjalan kunnailla lehtii puu...

Karjalaisseurat ovat rakentaneet yhteisiä tiloja, joista tunnetuimpia ovat Karjala-talot. Ensimmäisenä oman talon hankkivat Pohjolan karjalaisseurat Oulussa vuonna 1948. Ranisen mukaan pisimpään ovat omaa taloaan 1950-luvulta lähtien pitäneet Turun Karjalaiset.

Karjalaisilla on myös valtakunnallisia keskuksia, Karjalatalo Käpylässä, lomamaja Ylläksellä, Runonlaulajan Pirtti Ilomatsissa. Bomba-talo Nurmeksessa, Evakkokeskus Iisalmessa ja Korpiselkä-talo Tuupovaarassa.

Karjalaisten järjestöille sukupolven vaihdos on ongelmallinen, sillä vanhojen väistyessä monien tilaisuuksien kävijämäärät ovat alkaneet vähentyä. Karjalalaiset luottavat kuitenkin perinteen voimaan ja vapautuneisiin aikoihin, jotka sallivat laajan kotiseutumatkailun Karjalaan.

On myös muistettava, että karjalaisuus on saanut elää jatkuvasti ja vähemmän häirittynä Pohjois- ja Etelä-Karjalassa. Näissä maakunnissa perinne jatkuu katkeamattomana, mutta joidenkin mielestä liiaksi kaupallistettuna.

Tutkija Raninen kysyy ("Rintamalta raiviolle" 1995), kuinka siirtoväki on sopeutunut. "Hyvin"-vastaus kertoo sen totuuden, että taloudellisesti monet ovat selvinneet hyvin alkuvaikeuksien jälkeen.

Hitaammin on henkisesti mukauduttu uuteen kulttuuriin, mutta muutoksesta kertoo jo mm. karjalaisten kielen muuttuminen. Nuorilla oli myös välivaihe, jolloin heimon juuret haluttiin jopa unohtaa, mutta tänään niitä suorastaan etsitään, mikä näkyy vireänä sukuseuratoimintana.

Ranisen mukaan ortodoksista uskoa ei vierasteta enää niin kuin sotien jälkeen. Myös ortodoksisuuden elpyminen säilyttää karjalaisuutta.

Kirjoittaja Veli Junttila on Turun Sanomien toimittaja.