Pääkirjoitus 7.7.1998:
Pohjois-Irlannin hauras rauha
ensimmäisessä tulikokeessaan

Viikonvaihteen tapahtumat Pohjois-Irlannissa osoittavat, miten hauraalla pohjalla pitkään neuvoteltu ja kansanäänestyksessäkin hyväksytty sopu maakunnassa on. Lopulta väkivaltaisuuksiinkin johtaneet protestanttisen oranialaisveljeskunnan marssit eri puolilla Pohjois-Irlantia puolestaan osoittivat, miten valmiita eri osapuolet ovat toisiaan ärsyttämään ja uhmaamaan vaikka sitten menetetyn rauhan kustannuksella.

Sunnuntainen marssipäivä sujui jokseenkin levollisesti, kun poliisi sulki protestanteilta katolilaisten asuinalueiden halki kulkeneen perinteisen marssireitin. Myöhemmin väkivaltaisuudet puhkesivat eri puolilla Pohjois-Irlantia.

Kovan linjan protestantit hyökkäsivät poliiseja vastaan ja sytyttivät autoja palamaan muun muassa Belfastin kaduilla. Britannian pääministerin Tony Blairin ja Yhdysvaltain presidentin Bill Clintonin vetoomukset protestanteille ja katolilaisille ovat kaikuneet kuuroille korville. Myös Pohjois-Irlannin uusi pääministeri David Trimble ja hänen katolinen varamiehensä Seamus Mallon ovat vedonneet väestöön rauhan säilyttämiseksi.

Pohjois-Irlannin rauha on joutunut todella kovaan tulikokeeseen, joka valitettavasti näyttää johtavan taas kerran vastakohtien kärjistymiseen katutappeluiksi, uhmaileviksi puheiksi ja mahdollisimman ärsyttävien paraatimarssien pitoon.

Tämänkertaisen kärhämöinnin aiheuttaja oranialaisveljeskunta syntyi 1795 juuri nykyisten yhteenottojen paikalla Portadownissa. Noin 80000 jäsenen salaseuramainen veljeskunta on järjestänyt vuosittaisia marssejaan sen kunniaksi että Englannin protestanttikuningas Vilhelm Oranialainen voitti Boynen taistelussa katolilaiskuninkaan Jaakko II:n vuonna 1689. Siitä lähtien protestantit ovat olleet niskan päällä Pohjois-Irlannissa.

Erityisesti juuri tänä vuonna olisi toivonut, että pitkään kärsinyt maakunta olisi välttynyt väkivaltaisuuksilta pääsiäisestä saakka jatkuneiden marssien yhteydessä. Vaivoin aikaansaatu rauhantila on juuri nyt niin herkässä vaiheessa, että se tuskin kestää minkäänlaisia ylikäymisiä yhdenkään osapuolen taholta.

Viikonvaihteen yhteenotot saattavat sitä paitsi olla vasta alkusoittoa isolle kahinalle. Oranialaisveljeskunnan paraatimarssit huipentuvat aina heinäkuun 12. päivänä, joka on kuuluisan voiton vuosipäivä.

Protestanttien ikimuistoisen ylivallan juhliminen on kuin pahanhajuinen muisto kaukaa menneisyydestä. Se on jyrkässä ristiriidassa kaiken sen sovinnollisuuden ja rauhantahdon kanssa, joita on viime aikoina kansainvälisen yhteisön avulla kyetty rakentamaan.

Jos rauha oranialaisveljeskunnan uhmakkuudesta huolimatta säilyy, on Pohjois-Irlannilla toivoa paremmasta tulevaisuudesta.