Kirjoittajavieras Ismo Seivästö:
Valkoiset muovikassit

Kesän alussa moni valmistuu ammattiinsa tai saa valkolakkinsa. Edessä on työnhaku tai jatko-opiskelusta päättäminen. Monen suunnitellessa kesälomaansa nämä nuoret paahtavat vielä pääsykoekirjoja päähänsä.

Alkava kesäkausi on samalla myös vilkas leirikesä. Eri puolilla Suomea tuhannet nuoret suuntaavat kulkunsa rippikoululeireille, partioleireille, varhaisnuorten viikonloppuihin ja muuhun leiritoimintaan. Suomen kesästä ja ulkoilemisesta otetaan kaikki mahdollinen irti. Kesä kaikilla, vaikka onni yksillä, toteaa vanha sananlasku.

Itsekin suuntaan leirille juhannuksen jälkeen. Rymättylän saaristomaisema kutsuu 24 leiriläistä ja meitä vetäjiä sekä isosia.

Kevätkausi piti kuitenkin sisällään toisenlaisen rippikoulun. Perinteisen iltakoulun. Tuo muoto elää edelleen, vaikka se onkin vähän rankempi vaihtoehto kuin kesäleiri. Tapahtuvathan kokoontumiset, yhteensä 80 tuntia, koulupäivän jälkeen ja tekevät päivästä siten aika pitkän. Varsinkin, jos sen lisäksi on vielä muita harrastuksia niin kuin monella nykynuorella on.

Tämä kevätryhmä on jo urakkansa suorittanut ja tullut konfirmoiduksi. Silti tuo ryhmä on jäänyt erityisellä tavalla mieliini. Ei siksi, että se olisi ollut jotenkin poikkeuksellinen.

Ryhmä oli ihan ok. Paikka, jossa tiistaina ja keskiviikkona kokoonnuttiin oli vain yksi Turun seurakuntien ruokapankkipiste. Lähes joka tiistai rippikoululuokkamme seinustoilla oli vajaa sata valkoista ruokakassia. Ne kertoivat hyvin konkreettisesti, vaikkakin hiljaisesti, suomalaisesta todellisuudesta tänä päivänä.

Kaikilla ei ole työtä, kaikilla ei mene hyvin. Puheet laman loppumisesta ovat monen perheen kohdalla vain puhetta, juhlapuheiden sanahelinää. Sanahelinä ei täytä vatsaa eikä poista syrjäytymisen tunnetta ja todellisuutta.

Meille rippikoulun vetäjille ja jokaiselle 23 nuorelle muistutettiin näin viikottain siitä todellisuudesta, jota yhteiskuntamme ja kirkkojemme päättäjien ei ole syytä unohtaa. Asiasta, josta mm. pian eläkkeelle siirtyvä arkkipiispammekin on ponnekkaasti puhunut.

On hyvä, että auttajia löytyy, mutta valkoiset muovikassit huusivat hiljaisella tavallaan sosiaalisesti oikeudenmukaisen yhteiskunnan ja työllisyyden parantamisen puolesta.

Kassi- ja luokkayhteiskunta käy ennen pitkää meille kaikille turvattomaksi olotilaksi. Se palvelee lopulta vain erilaisia ääriliikkeitä. Niitähän emme kai tänne toivo ja toivottavasti seuraava iltarippikouluryhmä ei enää joutuisi katsomaan näitä valkoisten muovikassien rivistöjä.

Kirjoittaja on Turun Mikaelinseurakunnan pastori.