Rivien välistä -kolumni
Juhani Heimonen:
Hiljainen vallankumous

Maassa on menoillaan pirullisen salakavala hanke. Harva siihen on havahtunut, vielä harvempi oivaltanut, mihin ollaan menossa.

Jo kahden puolueen puikkoihin on vaivihkaa noussut nainen. Viime viikonloppuna feminiinivaltikan alle suistui vasemmistoliitto. Entuudestaan siellä viruvat vihreät.

Eikä tässä kaikki.

Kokoomuksen puoluetoimistoa sekä valtakunnan toiseksi korkeinta poliittista asemaa emännöi hameväki. Hämäävästi puhutaan eduskunnan puhemiehestä, vaikka kaksilahkeista ei ole nuijan varressa nähty kunnolla vuosikausiin.

Myös ykkösstatusta, tasavallan presidentin virkaa, hamuilevat siekailematta sen sukupuolen edustajat, joiden oli määrä vaieta seurakunnassa.

Tätäkö Lippospaavo tarkoitti, kun sateenkaarihallituksesta naiskiintiölle tilaa raivasi.

Pitäisi pääministerin kokeneena miehenä tietää miten käy, kun antaa naiselle pikkusormen.

Siinä nielaistaan helposti koko valtajärjestelmä.

Vihreän liiton Heidi Hautala, 42 antoi ensimmäisen mojovan iskun nykyrakennelman nivusiin. Hän haluaisi leikata presidentiltä keskeiset valtaoikeudet ja tehdä kuohilaasta tasavallan seremoniamestarin.

Rempseästä kannanotosta voisi päätellä, ettei Hautalan vallanhimo ole erityisen kehittynyt. Onhan hän pyrkimässä samaan virkaan, jonka mitätöintiä ehdottaa.

Kenties Hautala on europarlamentissa oppinut viihtymään vallattoman vallanpitäjän roolissa.

Vai olisiko yli puolitoista vuotta kestävä presidenttiehdokkuus sittenkin vain ponnahduslauta vallan todellisiin sfääreihin.

Vasemmistoliiton tuore puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes, 34 ei kursaillut senkään vertaa kuin vihreä sisarensa Hautala.

Tuskin olivat puoluekokouksen valinta-aplodit ehtineet vaimeta, kun siilitukkainen Siimes jo ilmoitti haluavansa hallitukseen.

Tunneälyisenä media-ajan poliitikkona julkisuuteen lanseerattu Siimes paljasti kunnianhimonsa, mutta myös poliittisen kokemattomuutensa. Kokeneempi olisi malttanut mielensä, kiiruhtanut hitaammin.

Nyt edessä on ikävä nollasummapeli. Jompikumpi puolueen nykyisistä ministereistä joutuu väistymään, jotta puheenjohtaja pääsee runsaaksi puoleksi vuodeksi kokeilemaan valtioneuvoston jäsenyyttä.

Kunnanvaltuustopohjalta hallitukseen haluava Siimes on kiusallisen valinnan edessä: syrjäyttääkö poikkeuksellisen pätevä ja kokenut Claes Andersson vai tehtävänsä mukana hyvin kasvanut Terttu Huttu-Juntunen.

Molemmat vaihtoehdot ovat Siimeksen kannalta huonoja. Jos hän taas peruu pyrkimyksensä, se tulkitaan helposti poliittisen heikkouden merkiksi.

Suo siellä, vetelä täällä.

Jos Siimestä yhtään lohduttaa, samaan lettoon ovat joskus astuneet kokeneemmatkin kellokkaat.

Muistetaanpa vain Ulf Sundqvistin jälkeen kesken kauden Sdp:n johtoon noussutta Pertti Paasiota. Hän pääsi ministeriksi vasta, kun Kalevi Sorsa dramaattisen marttyyrimaisesti jätti oman paikkansa ulkoministerinä.

Siimeksen takataskussa polttavat tietysti jo seuraavan vaalikauden valtakortit. Sielunsa silmin hän näkee EU:n puheenjohtajuutta isännöivän Suomen hallituksen, jossa myös vasemmistoliitto on mukana.

Jos uusi puheenjohtaja ei hanki tulevissa haasteissa välttämätöntä ministerikokemusta nyt, niin milloin sitten?

Hiljaiseen vallankumoukseen palatakseni. Naisten invaasio politiikan huipulle lienee vääjäämätön kehityskulku.

Se meidän on hyväksyttävä hintana demokratiasta, joka ei ole häävi järjestelmä, mutta joka saa paremman puutteessa kelvata.

Vaikka sukupuoli sinällään on jännittävä muuttuja, kiintoisinta tässä yhteydessä on, miten se vaikuttaa politiikan sisältöihin, arvoihin ja menettelytapoihin.

Merkitseekö maijaperhojen, satuhassien, heidihautaloiden ja suviannesiimesten tapa kilpailla yhteiskunnallisesta vallasta olennaisesti uutta politiikan kulttuuria.

Vai onko kysymys vain sukupolven vaihdoksesta, jossa uusi naispoliitikkojen joukko yrittää viehkeyttään menettämättä omaksua vanhan miehisen vallankäytön perinteen.

Kirjoittaja Juhani Heimonen on Turun Sanomien pääkirjoitustoimittaja.