Pääkirjoitus 15.5.1998:
Vain Suharton lähtö estää
verilöylyt Indonesiassa

Indonesian presidentin Suharton torstainen ilmoitus, jonka mukaan hän on valmis eroamaan perustuslaillisessa järjestyksessä, jos kansa ei enää häneen luota, on otettu epäuskoisesti vastaan niin Jakartassa kuin kaikkialla maailmassa. Veriset yhteenotot eri puolilla Indonesiaa ovat jatkuneet yhä diktaattorin painostamiseksi jättämään paikkansa.

Suharto on usein ennenkin tiukan paikan edessä väläytellyt syrjään vetäytymistään, mutta aina tällaiset puheet ovat jääneet vain tyhjiksi sanoiksi. On pahoin pelättävissä, ettei tämänhetkinenkään opiskelijoista lähtöisin oleva painostusaalto tuota toivottua tulosta.

Suharton Egyptin vierailun keskeytyminen päivää ennen kuin sen oli määrä päättyä tuskin merkitsee nopeaa ja dramaattista käännettä Indonesian tilanteessa.

Yhä kiihtyvät mielenosoitukset ja poliisin vastaisten useita kuolonuhreja vaatineiden mellakoiden jälkeen Indonesia ei kuitenkaan enää voi palata täysin entiselleen. Suharton 30 vuoden aikana rakentama uusi järjestys on nyt vakavasti horjumassa. Ei niinkään mielenosoittajien painostuksesta, vaan taloudellisista syistä.

Koko Kaakkois-Aasiaa ravistellut talouskriisi on pahiten romahduttanut juuri Indonesia taloutta, joka nyt osoittautuu savijaloille rakennetuksi diktatuurin näennäisesti suojaamaksi järjestelmäksi. Koko diktatuurin talousjärjestelmä on korruption ja nepotismin rämettämä, eikä se nykyoloissa kykene enää jatkamaan ilman perusteellisia uudistuksia.

Muutokset ovat tuskallisia eivätkä ne onnistu, ellei presidentti Suharto tee oikeita johtopäätöksiä ja vetäydy maan johdosta. Tilanne alkaa jo hahmottua sellaiseksi, että Suharton on pakko jättää paikkansa. Joko vapaaehtoisesti tai sitten pakolla.

Lienee enää vain lyhyen ajan kysymys, milloin armeijan johdon mitta tulee täyteen ja se kääntää selkänsä diktaattorille. On hyvin todennäköistä, että Indonesian armeija ei lähde loputtomaan taisteluun kansaa vastaan, vaikka Suharton poliisien otteet viime päivinä ovat sellaiseenkin mahdollisuuteen viitanneet.

Indonesian nykyaikaistumisen ongelma on siinä, ettei diktatuurille tavanomaiseen tapaan Suharton varjossa ole kasvanut varteenotettavia poliittisia johtajia. Jos kuitenkin kansanvalta ja laillinen yhteiskunnallinen järjestys saavat jalansijaa maassa, ei ole epäilystäkään, etteikö myös poliittinen kulttuuri nopeasti kehity ja nosta Indonesian tarvitsemia korruptoitumattomia johtajia kansakunnan keulille.

Huonoin vaihtoehto olisi, että Suharto edelleen tarrautuisi kiinni valtaan ja usuttaisi itselleen uskolliset poliisit ja armeijan osat kansanliikkeitä verisesti kukistamaan.

Kansainvälisen yhteisön on vaikea puuttua saarivaltion tapahtumiin, mutta turhauttavaa myös olisi jäädä toimettomaksi verilöylyjen jatkuessa.