Rivien välistä Juhani Heimonen:
Aasinsillalta sikalaan

Mahtoikohan Frederik Pacius Maamme-laulua säveltäessään arvata, miten isänmaan asiat 150 vuotta myöhemmin makaavat.

Mahtoiko arvata, että jo viikon päivät kansakunnan merkittävin puheenaihe on ollut miesministeri, jonka naiskirjailija väittää ehdotelleen sopimattomia.

Iltapäivälehdistön voittokulkua seuratessa ei voi kuin kadehtia. Niin sanotulla laatujournalismilla ei kuuna päivänä yllettäisi tällaiseen menestykseen.

Joutavanpäiväisyys myy aina yhtä hyvin. Tarvehierarkian alakerroksiin vetoavat jutut ylittävät helpoimmin huomion ja lukemisen kynnyksen.

Yhteiskunnallista ylähyllyä keltainen lehdistö ei tietenkään kiinnosta. Tuskin lööppejä lukevat.

Silti jopa valtioneuvoston jäsenille näyttää olevan kovin tärkeää saada sanansa oikeaan aikaan oikealle foorumille.

Sanotaan, että televisio on vaikuttajana ylivertainen. Ainakin viranomaisiin kyllin raflaavasti tehdyt ohjelmat panevat liikettä.

Kuvaava esimerkki on Kuttulan nuorten ryhmäkodista esitetty dokumentti. Yksittäisten ihmisten valitukset ja kirjelmöinnit kaikuivat kuuroille korville. Vasta kohuohjelma sai ministeriön lupaamaan tutkimuksia, selvityksiä ja muita maan mainioita byrokratian toimia.

Vaikka demokratia tarvitsee vahtikoirakseen valppaan median, jokin raja julkisuuden mukaan ohjautumisessakin pitää olla.

Ei epäkohtien oikominen saa olla karpojen ja iltsikoiden lanseerauksista kiinni. Viranomaiset ovat kansalaisia, eivät julkisuutta varten.

Oma lukunsa ovat poliittiset päättäjät. He elävät sekä mediasta että medialle.

Poliitikkojen ja tiedotusvälineiden keskinäisessä suhteessa on paljon samoja aineksia kuin monen kauniin ja rohkean ihmisparin liitossa.

Ei kyetä elämään ilman toista, eikä liioin toisen kanssa.

Läheskään aina poliitikkoja ei miellytä tapa, jolla media täyttää jaloa vahtikoiran tehtäväänsä. Silloin suhteen skitsous näyttäytyy kaikessa kipeydessään.

Eduskunnan puolustusvaliokunta on ottanut kovasti itseensä, kun muuan iltapäivälehti kertoi valiokunnan jäsenen Erkki Partasen humalaisesta öykkäröinnistä äskeisellä Bosnian -matkalla.

Valtion viralliset edustajat ovat syystä tuohduksissaan. Tosin heitä ei sapeta niinkään Partasen holtiton käytös, kuin se, että asia vuodettiin julkisuuteen ja nousi otsikoihin.

Nyt valiokunta etsii keskuudestaan ikiomaa Juudas Iskariotiaan, alhaista ilmiantajaa, jonka ylle lankeaa koko joukon syvä halveksunta.

Luntata saa, mutta ei jäädä kiinni. Niinhän sitä koulussakin moraalia ennen vanhaan opetettiin.

Koulusta siirrymme aasinsiltaa pitkin sikalaan.

Moni perusarvojen kasvatti on varmaan hieraissut viime päivinä silmiään katsellessaan opettajien ammattijärjestön julkaisemia lehti-ilmoituksia.

Täysikasvuinen emakkohan se siinä työntää kosteaa kärsäänsä suoraan kohti lukijaa.

Elikko ei yritä kaupata uutta täysrehuvalmistetta, eikä MTK:n Maaseutua ei voi tuoda -ohjelmaa. Nasu on pantu ylevämmän hankkeen mannekiiniksi.

OAJ rakentaa kampanjallaan mielleyhtymää sikamaisista kunnista, jotka ovat tehneet opetustoimesta säästöpossujen kaukalon.

Ilmoitus tietää, että ennen nuorissa oli maan tulevaisuus. Jokainen sai käydä koulunsa rauhassa, oikeankokoisessa ryhmässä, opettajan ohjauksessa ja tarvittaessa apua saaden.

Nyt opettajia lomautetaan, oppilasryhmiä paisutetaan, kirjat kierrätetään puhki, eikä sorkkimisesta näytä tulevan loppua.

Ja mihin kuluvat sikakuntien mässäilemät säästöt; yritystukiin ja tuottamattomiin turistirysiin, OAJ:n ilmoitus valistaa.

Hyökkäys on tunnetusti paras puolustus.

OAJ:n yritys parantaa imagoaan, kalastella myötätuntoa ja iskeä vastustajat kanveesiin menee kuitenkin pahasti överiksi, ettei sanoisi sikolätiksi.

Herää vain kysymys, kenen arviointikyvystä opettajajärjestön johto tällaisilla tempauksilla pahiten erehtyy, suuren yleisön, poliittisten päättäjien vai oman jäsenkuntansa.