Pääkirjoitus 12.5. 1998:
Etujärjestöt vallankäyttäjinä

Tuore oikeusministeri Jussi Järventaus lyö etujärjestöjä vanhalla aseella syyttämällä niitä liian suuren vallan kahmimisesta. Etujärjestöjä tällaiset väitteet eivät ole koskaan miellyttäneet, ja tälläkin kertaa ne ovat heti asettuneet puolustusasemiin.

Oikeusministerin asema on vähän kiusallinen, koska hän itse on siviilissä selvästi etujärjestömies, Suomen yrittäjien toimitusjohtaja. SAK:n taholta onkin vastattu Järventaukselle kipakasti, ettei pitäisi nakella kiviä toisten niskaan, kun itse on lasikaapissa.

Tosiasia on, ettei Järventaus ole itse ensimmäisenä keksinyt etujärjestöjen kasvanutta valtaa Suomessa. Häntä ennen moni todellinen poliitikkokin Esko Ahoa myöten on havainnut saman.

Tietysti etujärjestöt jo luonteensakin puolesta kahmivat valtaa täsmälleen niin paljon kuin poliittiset päätöksentekoelimet, hallitus ja eduskunta, sitä niille antavat.

Järventaus on oikeassa sanoessaan, ettei parlamentaarisessa järjestelmässä voi vallita tila, jossa etujärjestöt voivat päätöksenteossa jo etukäteen sitoa eduskunnan tiettyyn lopputulokseen. Tämänkaltaista toimintaa on havaittu lähes jokaista tulopoliittista sopimusta tehtäessä. Valta ilman vastuuta on oikotie kaaokseen.

Totuuden nimessä on kuitenkin todettava, etteivät esimerkiksi kaikki työmarkkinajärjestöjen keskinäiset sopimukset ole vahingollisesti kaventaneet lainsäätäjän valtaa. Kyllä yhteiskunnallisessa keskustelussa ja päätöksenteossakin täytyy jokin osa olla myös etujärjestöillä.

Eri asia on, että etujärjestöjen mahdollinen pyrkimys lainsäätäjäksi lainsäätäjän paikalle on hallituksessa ja eduskunnassa päättävästi torjuttava.

Poliittisten päättäjien ja etujärjestöjen osajaon erilaisuus yhteiskunnallisina toimijoina on säilytettävä selkeänä, kuten Järventauskin vaatii.

Vaikea on kuitenkin kuvitella yhteiskuntaa, jossa etujärjestöt eivät osallistuisi aktiivisesti esimerkiksi verotuksen, ammattitaitoisen työvoiman saannin ja koulutuksen, energiakysymysten, aluepolitiikan tai liikennekysymysten ratkaisemiseen.

Suunnitteluun ja käytännön ratkaisujen esittämiseen osallistuminen ei tietenkään ole poliittisen vallan kahmimista. Etujärjestöissä on runsaasti erilaista asiantuntemusta ja sen hyödyntäminen on niin hallituksen kuin eduskunnankin edun mukaista. Lainsäädäntötyö, joka sinänsä on vallankäyttämistä puhtaimmillaan, ei voi tapahtua hermeettisessä umpiossa vailla ulkopuolisia lobbaajia tai vaatimusten esittäjiä.

Järventaus arvioi, että korporaatioiden ja työmarkkinoiden keskusjärjestöjen valmistelu- ja päätösvalta erityisesti vero- ja sosiaalipolitiikassa sekä työlainsäädännön kysymyksissä on kasvanut liiaksi.

Järventaus tulee iskeneeksi nykyisiä poliittisia työnantajiaan suoraan otsalohkoon. Ei kai mikään hallitus tai eduskunta, puolueista puhumattakaan, luovu tuumaakaan vallastaan, elleivät ne katso sen palvelevan niiden omaakin etua.

Oikeusministerin haastattelulausunnon herättämä reaktio työmarkkinajärjestöissä voi silti osoittaa, että hän on ainakin periaatteessa oikeassa.