Mistä partiolaisten into
rummunpärinään?

Varsinais-Suomen partiopiirin jokakeväinen partiomarssi herätti taas kysymyksen, joka on pyörinyt mielessä jo vuosia. Mistä tämä ylenmääräinen innostus univormuihin, rumpujen pärinään ja paraateihin?

Olen itse kuulunut partioon kahdeksanvuotiaasta aina siihen asti, kun teini-ikäisenä keksi muutakin puuhaa. Muistot ovat valtaosin mukavia, mutta näitä sirkusmenoja inhosin alusta alkaen.

Armeijassa marssiessa sitä kirosi, että jotkut ovat tehneet tätä joskus vapaaehtoisestikin.

Myöhemmällä iällä militaristinen pohjavire on häirinnyt vielä enemmän. Ruskeat paidat ja pienet rumpalipojat luovat ikäviä mielleyhtymiä.

Surkeinta on katsella, kun vaahtosammuttimen kokoinen sudenpento kipittää marssirivistön hännillä ja yrittää epätoivoisesti pysytellä tahdissa. Jalan mitta on 50 senttiä, mutta askel metrikaksikymmentä.

Koska kengissä on kasvunvaraa, toinen putoaa välillä jalasta. On vaikea uskoa, että hän nauttisi paraatista.

Onneksi harjoitus tekee mestarin. Tummissa bareteissaan marssivat vartioikäiset tuovat jo ryhdikkyydessään mieleen Parolannummen panssarikuskit. Se tuskin lienee tarkoitus.

Historiallisille juurilleen partioliike toki on uskollinen. Brittiupseeri Baden-Powellhan perusti sen buurisodan aikana puhtaasti sotilaallisiin tarkoituksiin.

Valmiiksi suunnistustaitoiset ja ulkoilmaelämään tottuneet nuoret ovat puolustusvoimille epäilemättä nykyäänkin tervetullutta alokasainesta. Käsittääkseni se ei ole kuitenkaan koskaan ollut pääasia - ei nykymuotoisessa partioliikkeessä eikä etenkään Suomessa.

Miksi siis lähes 90 vuotta arvokasta nuorisotyötä tehnyt kansalaisjärjestö haluaa ehdoin tahdoin itselleen imagon puolisotilaallisena reservin jatkeena? Pohjoismaissa lapset ja maanpuolustus on pidetty yleensä viisaasti erillään.

Vasen, kaks, kolme!