Pääkirjoitus 8.5.1998:
EU:ssa torjutaan huijauksia
sietämättömän tehottomasti

Aina tähän aikaan vuodesta on suomalaisenkin veronmaksajan syytä julmistua sydänjuuriaan myöten Euroopan unionin tehottomalle taloudenpidon valvonnalle. Myös tänä vuonna, sillä EU:n petosten vastaisesta toiminnasta vastaava komissaari Anita Gradin joutui keskiviikkona toteamaan, että viime vuonna huijarit putsasivat EU:n kassaa yhteensä 1,4 miljardin ecun arvosta eli markoissa laskien noin kahdeksan miljardin arvosta.

Unionin talous on valtava, mutta suuri on myös petosten ja huijausten kautta menetetty summa. Oikeutettua ihmetystä herättää, ettei suurista puheista huolimatta väärinkäytöksiä saada hallintaan, loppumisesta puhumattakaan.

Komissio ja sen apuelimet ovat vuosia taistelleet petoksia vastaan, mutta laihoin tuloksin. Yhtenä merkittävänä syynä tuloksettomuuteen on monien jäsenmaiden nihkeä suhtautuminen petosten paljastamiseen. Varsinkin sellaiset jäsenmaat, jotka saavat runsaasti esimerkiksi maataloustukea, eivät ole kovin innostuneita tukkimaan rahan virtaamista huijareiden käsiin. Niille on pääasia, että rahaa tulee.

Maksumiehen asemassa olevat jäsenmaat eivät valitettavasti yksinään kykene paljastamaan tai patoamaan huijareille meneviä rahavirtoja.

Suomi on lyhyen jäsenyyskautensa ajan ollut myös maataloustukien osalta EU:n tunnollisimpia ja kuuliaisimpia maita. Paljastuneet väärinkäytökset ovat olleet niin määrältään kuin rahalliselta arvoltaankin kokonaisuuden kannalta vähäisiä.

Kansainvälinen rikollisuus on vuosi vuodelta kyennyt soluttamaan lonkeronsa yhä syvemmälle EU:n rakenteisiin ja samalla suuren rahan lähteille. Kehitys on huolestuttava. Varsinkin salakuljetuksen lisääntyminen ja arvonlisäveron kiertäminen ovat merkkejä kansainvälisen rikollisuuden mukanaolosta unionin arkipäivässä.

Suurin syy rikollisuuden torjunnan jatkuvaan epäonnistumiseen on jäsenmaiden lainsäädännön kirjavuudessa ja erilaisessa rangaistuskäytännössä. Vaikka yhteisesti hyväksytty sopimus EU:n varojen suojelemisesta allekirjoitettiin jo kaksi vuotta sitten, ei yksikään jäsenmaa ole sitä ratifioinut eikä siten myöskään käytännössä sopimusta soveltanut.

Se myös tiedetään, että EU:n jäsenmaat ovat hanakoita vetämään kotiin päin. Käytännössä se ilmenee muun muassa siten, että samoja säännöksiä tulkitaan eri maissa eri tavalla. Juuri tämänkaltaiset pulmat näyttävät olevan ikuisuusongelmia, joihin tuskin koskaan saadaan kaikkia tyydyttävää ratkaisua.

On tietysti hyväksyttävä tosiasia, ettei EU:hun kohdistuvien rikollisten toimien torjunta saa kustannuksiltaan ylittää rikollista tietä häviävän tai saamatta jäävän rahan määrää.

Tilanne on kuitenkin kestämätön, jos esimerkiksi kiinnijäämisen riski huijauksissa ja rangaistusten painavuus osoittautuvat vähäisemmiksi kuin rikollisista hankkeista saavutettu hyöty. Tilastot kertovat vääjäämättömästi, että juuri näistäkin syistä EU:ta ja sen jäsenmaita huijataan jatkuvasti suruttomasti.