Uskottava puolustus
uskomattomin kustannuksin

Nälkä kasvaa syödessä. Puolustusvoimien johdon kasvavasta nälästä uusiin asejärjestelmiin ja leipäjonoissa seisovien kansalaisten konkreettisemmasta nälästä sos.dem. kansanedustaja Heikki Rinne kirjoitti tässä lehdessä (20.1.) räväkästi.

Samaa asiaa käsitteli myös nimimerkki Rostedt saman päivän mielipidekirjoituksessaan. Vähän aikaa sitten kulttuuriministeri Claes Andersson kirjoitti tässä lehdessä kriittisesti armeijan loputtomista ostoslistoista. Nähtävästi jo riittää -reaktio on viriämässä.

Kansanedustaja Rinne on oikealla asialla. Hän jättää kuitenkin sanomatta, kumpaa hän pitää tärkeämpänä, puolustusmenojen supistamista vai niiden suuntaamista niille maanpuolustuksen sektoreille, jotka hänen mielestään ovat rahanjaossa jääneet liian vähälle.

Suomi tarvitsee uskottavan puolustuksen, näinhän virallinen liturgia asian ilmaisee. Se miten tätä uskottavuutta arvioidaan ja minkä tahon vastuulla arvioiminen on, jätetään aina sanomatta. Asiaan kuuluu myös vaieten sivuuttaa se tosiasia, että kaikista varusteluponnisteluista huolimatta uskottavuudelta putoaa pohja sillä hetkellä, kun maahamme kohdistuu ydinsodan uhka.

Uskottavuus voisi tarkoittaa, että tositilanteessa me pääsemme lähtemään samalta lähtöviivalta kuin vastapuoli, ts. meillä olisi saman verran sotilaallista voimaa kuin mahdollisella vihollisella. Mahdollista vihollista ei kuitenkaan myönnetä olevan, joten kysymys täytyy olla jostakin muusta.

Rinne nimittää armeijan kalustohankintoja lelumilitarismiksi. Panostamalla uusimpaan aseteknologiaan armeija haluaa rakentaa itsestään kuvan tehokkaana, nopealiikkeisenä, ammattimaisesti johdettuna organisaationa, joka ei paljonkaan muistuta talvi- ja jatkosodassa taistellutta agraari-Suomen kenttäarmeijaa.

Tähän asti poliittiset päättäjät ovat olleet myötämielisiä armeijan vaatimuksille ehkä siitä syystä, että mielikuva modernista, hyvin varustetusta armeijasta on nähty osana Suomen ulkoista kuvaa. Horneteissa on hohtoa. Nyt näissä vaatimuksissa on kuitenkin ilmeinen uskottavuusvaje sekä päättäjien että kansalaismielipiteen kannalta.

Niinkuin Rinne ja Rostedt toteavat, armeijan kalustovaatimukset ovat yhteensovittamattomia julkisten menojen supistamissuunnitelmien kanssa, joiden kohteena on erityisesti sosiaali- ja terveydenhuolto. Tiedetään myös, että suomalaiset ovat paljon huolestuneempia ympäristön saastumisesta ja luonnonvarojen ehtymisestä kuin sodan uhasta.

Todellinen pasifisti ei hyväksy sitä, että häntä suojellaan vuodattamalla joidenkin toisten, oman tai vieraan maan kansalaisten verta. Yksilön vakaumusta kunnioittavassa yhteiskunnassa pitäisi olla oikeus sanoutua irti aseiden käyttöön perustuvasta suojelusta samalla tavalla kuin kirkosta voi erota, jollei katso tarvitsevansa sen palveluja.

Maiden väliset rajat madaltuvat, kansainvälinen vuorovaikutus laajenee ja syvenee kaikilla elämänaloilla. Valtioiden itsemääräämisoikeus kaventuu, kun päätösvaltaa siirretään monikansallisille instituutioille. Tässä todellisuudessa jonkin kansallisen instituution puolustaminen veriuhrein on muinaisjäänne heimoyhteiskunnasta.

Kyösti Rantasalo