Rivien välistä -kolumni
Juhani Heimonen:
Salo pilaa kirjastomaineensa

Salolainen valtiovarainministeri Sauli Niinistö ehdotti taannoin kirjastopalvelujen maksullistamista. Hänen kotikaupunkinsa panee piirun verran paremmaksi: se kieltää ulkopuolisilta koko lainaamisen.

Helmikuun alusta lähtien kirjoja, levyjä ja muuta kirjastokamaa annetaan lainaksi vain Salossa asuville ja opiskeleville. Myös Kiskon kuntalaisilla säilyy lainausoikeus.

Salon menettely on lajissaan historiallinen. Hamasta 60-luvusta lähtien kirjastopalvelujen käyttö on katsottu Suomessa yleiseksi ja yhtäläiseksi kulttuurioikeudeksi. Salo on tekemässä siitä taas harvojen ja valittujen erioikeutta.

Vaurasta Saloa on kismittänyt seurata vierestä, miten naapurikuntien asukkaat kansoittavat kaupungin upeaa kirjastotaloa. Lainaajista 40 prosenttia on toispaikkakuntalaisia. Se on lajissaan Suomen ennätys.

Kaupunki halusi sälyttää osan kirjastolaitoksensa vuotuisesta miljoonalaskusta naapurikuntien maksettavaksi. Kun nämä eivät siihen Kiskoa lukuunottamatta suostuneet, lainaajat päätettiin jakaa vuohiin ja lampaisiin.

Alunperin kyse oli yhteistyöstä. Salon seudun yhdentoista kunnan oli määrä miettiä, miten kirjastotoimessa päästäisiin järkevään työnjakoon.

Kaikkien yksiköiden ei kannata hankkia paljon rahaa nieleviä erikoisaineistoja cd-rompuista videokasetteihin ja yliopiston kurssikirjoihin. Tavoitteena oli, että kirjastot profiloituisivat kukin oman paikkakuntansa tarpeiden ja mahdollisuuksien mukaan.

Jokin meni vuosia kestäneessä neuvonpidossa kuitenkin pieleen. Nyt Salon yksipuolisesti tekemä ratkaisu koetaan naapurikunnissa isoisen saneluna.

Tässäkin kaksien riita on lopulta kolmansien korvapuusti.

Salon äksyilyn ja seudun kuntien yhteistyökyvyttömyyden seuraamuksista maksavat myös ne kirjojen ystävät, joiden kotikunnilla ei ole osaa eikä arpaa koko jupakassa.

Fiksuksi kaupungiksi Salo on menetellyt asiassa harvinaisen typerästi. Sen esittämät taloudelliset argumentit eivät kestä kriittistä tarkastelua.

Salo yrittää laskuttaa naapurikuntia investoinneista, joita se mitä varmimmin joka tapauksessa olisi kirjastotoimeensa tehnyt.

Uusi pääkirjasto on palvelutasoltaan (henkilöstö mukaan lukien) erinomainen, mutta ei tämän kokoisessa kaupungissa mitenkään tavaton.

Kirjastotoimensa menoihin Salo saa valtionapua 144 markkaa asukasta kohti vuodessa. Se on selvästi lähikuntien osuutta (102 - 105 mk) enemmän.

Ulkokuntalaisille lainauskiellon antaneilta neropateilta taisi unohtua, että valtionosuuksien kautta Salon kirjastolaitoksen ylläpitoon osallistuvat kaikki veroa maksavat suomalaiset.

Tai ei sittenkään. Saahan kirjastoa kaupunginjohtaja Reijo Lindqvistin mukaan käyttää edelleen kuka vain. Rajoitukset ovat vain lainaamiselle. (SSS 18.1.)

Mikä huojennus.

Me ulkopuoliset voimme siis myös helmikuussa astua pää pystyssä Salon pääkirjaston modernin aistikkaaseen saliin.

Poikkeavuuden häpeää tuntematta saamme selailla lehtiä, plarata kirjojen sivuja, kosketella katseillamme cd-levyjen kutsuvaa kokoelmaa.

Vain lainaustiskin kierrämme kaukaa. Ettemme häiritse noita korkeamman viisauden valitsemia, privilegioon voideltuja.

Vähin äänin poistumme kaupungille. Piipahdamme Plazassa, poikkeamme ruokaostoksilla, panemme rahan kiertämään.

Nyt tiedämme, miksi meidän viikonloppuisin kannattaa ajaa Salon kautta vapaa-ajan viettoon, miksi tehdä tuhansien markkojen vuotuiset osto- ja kulutuspäätökset juuri Salon elinkeinoelämän hyväksi.

Siksi, että Salo huokuu kultturellia hyväntahtoisuutta ja arvostaa meidän vastavuoroisia uhrauksiamme.

Varjelkoon kuitenkin Sallimus muita Suomen kuntia ottamasta mallia.

Vai mitä sanoisitte naantalilaiset, jos Turku yhtäkkiä sulkisi teiltä konserttisalin ovet, koska kotikaupunkinne ei osallistu täkäläisen sinfoniaorkesterin ylläpitoon.

Tai miten pantaisiin suu Salossa, jos Halikko alkaisi rahastaa rajalla jokaista kauttakulkijaa.

Mitkään yhteiskunnan palvelut eivät ole ilmaisia. Salon tapa jakaa kustannusten rasitusta on kuitenkin hyvinvointivaltioon sopimaton ja johtaa ennen pitkää umpikujaan.

Kaikkien kansalaisten vapaaseen lainausoikeuteen perustuva kirjastolaitos on ollut lamankin aikoina sivistyksen henkireikä ja ylläpitäjä. Palvelujen rajoittaminen olisi sen toimivuudelle yhtä kohtalokasta kuin niiden maksullistaminen.

Jos kunnat ovat tyytymättömiä nykyiseen valtionosuuksien jakoon, otettakoon perustaksi asukasluvun sijasta kirjaston käytön aktiivisuus eli lainausten määrä.

Kirjoittaja Juhani Heimonen on Turun Sanomien artikkelitoimittaja.