Pääkirjoitus 20.1.1998
Teolliset työpaikat tekevät
taas lähtöä Turusta muualle

Uuden omistajan mukaan Jalostajan ruokatehtaan toiminta jatkuu Turussa ainakin tai korkeintaan 1-2 vuotta.
Uuden omistajan mukaan Jalostajan ruokatehtaan toiminta jatkuu Turussa ainakin tai korkeintaan 1-2 vuotta.

Jalostajan ruokatehtaan siirtyminen ylikansalliselta Unileveriltä sveitsiläisen ruokajätin Nestlén omistukseen aiheuttaa Turussa tutun tilanteen. Koko joukko teollisia työpaikkoja on jälleen vaarassa karata muualle.

Uusi omistaja lupaa tuotannon jatkuvan Suomessa yhdestä kahteen vuoteen. Se ei välttämättä tarkoita lopetuspäätöstä, mutta ei anna myöskään takeita tulevaisuudesta. Markkinat ja tuotannon kilpailukyky ratkaisevat.

Jalostajan väen tunnelmat ovat pessimistiset, eikä ihme. Viime vuosina perinteikkäällä ruokatehtaalla on totuttu jobinpostiin. Vielä 80-luvun lopulla yrityksessä oli 700 työpaikkaa. Edellisen omistajan vaihdoksen aikoihin henkilöstö oli kutistunut neljäänsataan. Nyt jäljellä on enää 130.

Turun tehtaan kohtalo riippuu siitä, löytyykö Jalostajan työlle ja tuotteille sijaa uuden omistajan kansainvälisessä strategiassa. Unileverin hoteissa turkulaisten menestys jäi odotettua heikommaksi. Nestléltä suomalaiset ovat saaneet jo kerran kylmän suihkun, kun sveitsiläisyritys siirsi täältä ostamansa lastenruokamerkin valmistuksen Ruotsiin.

Elintarvikkeiden tuotanto, jalostus ja jakelu ovat vanhastaan tärkeitä työllistäjiä. Koko elintarvikeketju sidosryhmineen ja heijastusvaikutuksineen tarjoaa leivän arviolta 400 000 ihmiselle. Ei ole yhdentekevää, ovatko nämä työpaikat vastaisuudessa maan rajojen sisä- vai ulkopuolella.

Tuontisuojan oloissa elintarviketalous piti helposti pintansa. EU:n jäsenyys on muuttanut asetelmat peruuttamattomasti. Ruokahuollon ketju on alkanut katkoilla. Jalostava teollisuus tuo raaka-ainetta, mistä lystää. Kotimainen tuottaja joutuu myymään yhä halvemmalla, usein itsetuhohintaan.

On suuri riski, ettei Suomessa toimiva elintarviketeollisuus pärjää globalisoituvassa työnjaossa edes ulkomaisen raaka-aineen turvin. Jalostus mielii hakeutua sinne, missä rahtikustannukset ovat halvemmat, markkinat lähempänä ja teollisuuspolitiikka suosiollisempaa. Pulmallista asemaamme ei ainakaan paranna Agenda 2000 eli EU:n maatalouspolitiikan uudistamishanke.

Kilpailu yrityksistä on kiristynyt kaikilla tasoilla, niin maiden, alueiden kuin erityisesti kuntien kesken. Kun suorat tukitoimet on julistettu pannaan, elinkeinopoliittisiksi houkuttimiksi on otettu kunnalliset maksut ja tariffit. Tässä kisassa Turulla ei näytä olleen menestystä.

Teolliset työpaikat ovat vähentyneet täällä dramaattisesti. Vajaassa kymmenessä vuodessa määrä on pudonnut 26 000:sta runsaaseen 16 000:een. Elintarviketeollisuudessa pudotus on ollut jos mahdollista vieläkin jyrkempi.

Turkua on syytetty muun muassa kohtuuttoman korkeista jätevesimaksuista. Kaupungin harjoittaman taksapolitiikan on väitetty antavan muissa kunnissa toimiville yrityksille miljoonien markkojen vuosittaisen kilpailuedun. Laskelman jälkeen ei tarvitse ihmetellä, miksi vuolaasti vettä käyttävän ruokatehtaan lähtökynnys on niin matala.

Vaikka kunnallinen elinkeinopolitiikka on paljon muutakin kuin maksuja ja taksoja, niiden mitoituksen tulee olla yritystoimintaa kannustavaa ja ylläpitävää.

Ei Turku niin syrjäinen paikka ole, ettei täällä olisi teolliselle toiminnalle yhtäläiset menestymisen edellytykset kuin Malmöllä, Göteborgilla, Uumajalla ja monilla muilla Ruotsin vitaalisilla teollisuusyhteisöillä.