Pääkirjoitus 17.1.1998
Kaupunkien Suomi heräämässä

Kaupunkien ja alueiden merkitys ja tarpeet ovat Suomessakin nousseet keskeiseen asemaan yhteiskunnallisessa kehittämisprosessissa Euroopan unionin jäsenyyden myötä. Suurin osa suomalaisistakin elää ja asuu nykyisin kaupungeissa. Tähän todellisuuteen on herätty perin myöhään, ja varsinainen kaupunkipolitiikka on vielä alkutekijöissään, kuten hallintoministeri Jouni Backman aivan oikein totesi Turussa järjestetyssä Suomen ensimmäisessä kaupunkifoorumissa.

Muualla EU:n piirissä kasvavien kaupunkien erityistarpeet on tajuttu huomattavasti Suomea aikaisemmin. Kaupunkipoliittinen hallinto on ministeri Backmanin mielestä Suomessa selkiintymätöntä ja hajanaista, eikä nykyinen sen paremmin kuin aiemmatkaan hallitukset ole kyenneet riittäviin kaupunkipoliittisiin panostuksiin.

Suomalainen hallintoperinne on näihin päiviin saakka ohjannut valtaosan valtion voimavaroista maaseudun määrätietoiseen kehittämiseen. Suurinta väestönosaa koskeva kaupunkien kehittäminen on jäänyt valitettavasti lapsipuolen asemaan. Kuitenkin tiedetään varsin hyvin, että nimenomaan kaupunkien menestyminen on avainasemassa yhteiskunnan hyvinvoinnin ja kokonaistalouden kannalta. Myös maalaiskuntien ja niiden asukkaiden kannalta.

Suomalaiset kaupungit voivat kehittyä kukoistukseen vain omien toimijoidensa ja toimien kautta. Valtion apuun ei ole liikoja luottamista. Viime vuosina yhä pienentyneet valtionavut ja -osuudet ovatkin tavallaan ohjanneet kuntia ja erityisesti kasvukivuista kärsiviä kaupunkikuntia terveellisen omatoimisuuden tielle.

Suuret kaupungit, kuten Helsinki, Tampere ja Turku ovat EU-jäsenyyden kaudella suuntautuneet yhä selvemmin itsenäisesti yhteistoimintaan muiden jäsenmaiden kaupunkien ja alueiden kanssa. Valtiota ei välttämättä enää tarvita sellaisena holhoojana ja kanavien avaajana kuin näihin aikoihin saakka on tarvittu.

Suuret kaupunkikunnat ovat ilman muuta vetovastuussa ja niiden on syytä tukeutua vaativassa tehtävässään tiiviiseen seudulliseen yhteistyöhön.

Kaupunkipolitiikan kehittämisen kannalta on merkittävä havainto, että keskuksiin suuntautuva muuttoliike ei aina luo uusia työpaikkoja samassa suhteessa kuin väkimäärä kasvaa. Osa muuttovoitosta on nykyisin myös työttömiä, joista väistämättä aiheutuu vastaanottavalle kunnalle enemmän kuluja kuin taloudellista hyötyä. Siellä, missä tuotannon kasvu, työpaikkojen lisäys ja muuttoliikkeen keskinäinen dynamiikka eivät ole tasapainossa, tarvitaan välttämättä valtion panosta jatkossakin.

Hallintoministeri Backman on varmasti oikeassa siinä, ettei Suomessa tarvita erityistä kaupunkiministeriä joittenkin ulkomaisten esimerkkien mukaan. Kaupunkien hyvinvointia ja kasvukipujen lievittämistä ei todellakaan edistetä virkoja perustamalla. Vanha hallinto- ja budjettikoneisto vain on taivutettava poikkihallinnollisiin tarpeisiin ja uusia uria aukovan kaupunkipolitiikan käyttötarkoituksiin.