Pääkirjoitus 13.1.1998:
Puolustusmenojen kasvupaineet
murtamassa jo hallitussopuakin

Ministeri Claes Andersson vaatii Suomen viemistä miinakiellossa nopean tien kannattajien joukkoon.
Ministeri Claes Andersson vaatii Suomen viemistä miinakiellossa nopean tien kannattajien joukkoon.

Kulttuuriministeri Claes Anderssonin aliokirjoitus viime sunnuntaina Turun Sanomissa Suomen liittymisestä Ottawan sopimukseen ja jalkaväkimiinojen korvaamisen kustannuksista on nostanut muutenkin kuuman asian taas päivänpolitiikan kärkiaiheeksi.

Miinakeskustelu on viime syksystä saakka herättänyt voimakkaita poliittisia intohimoja, kun on puntaroitu Suomen tarvetta liittyä nopean tien eli Ottawan prosessin kautta jalkaväkimiinojen täydelliseen yksipuoliseen kieltoon.

Ongelmat, joista Anderssonkin kirjoittaa, ovat peräisin siitä, että Suomen puolustusdoktriinissa edelleen tukeudutaan runsaaseen ja jokseenkin halpaan jalkaväkimiinojen käyttöön. Miinat ovat kuitenkin varastoissa eivätkä kohdista tuhoa sen paremmin siviileihin kuin sotilaisiinkaan.

Paavo Lipposen hallitus on tähän asti kulkenut miinakysymyksissä omaa tietään. Se ei ole oikotie miinakieltoon, vaan lähestyminen asiaa osana yleistä aseistariisuntaprosessia. Onkin väärin väittää, ettei Suomi kannattaisi maailmanlaajuista, oikeudellisesti sitovaa ja todennettavissa olevaa jalkaväkimiinojen täyskieltoa. Tästä on nimenomainen maininta myös viime kevään puolustuspoliittisessa selonteossa.

Ulkoiset paineet, eivät vähiten EU-kumppaneiden taholta tulevat, ovat ajamassa Suomeakin Ottawan prosessin kannalle. Anderssonin jyrkkä vaatimus Suomen viemisestä miinakiellossa nopean tien kannattajien joukkoon, osoittaa, että yhtenäisyys hallituksessakin alkaa murentua tässä kysymyksessä.

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Andersson haluaa myös kytkeä armeijan kuljetus- ja taisteluhelikopterihankinnoista päättämisen jalkaväkimiinojen korvaavista asejärjestelmistä päättämiseen. Puolustusministeri Anneli Tainan kielteinen palaute tuli maanantaina. Hänen mielestään kysymys on kahdesta eri asiasta, joilla ei ole tekemistä toistensa kanssa.

Ainakin taloudelliselta kannalta maanpuolusta on tarpeen tarkastella kokonaisuutena. Sitä paitsi helikopterit ja jalkaväkimiinat sekä niitä mahdollisesti korvaavat uudet miinajärjestelmät ovat yhden ja saman puolustuspolitiikan erottamattomia osia.

Anderssonin tiedossa olevien arvioiden mukaan uusien valmiusyksiköiden varustaminen muun muassa helikopterein sekä korvaavien miinajärjestelmien hankkiminen merkitsevät 15 miljardia markkaa puolustusbudjetin menokehykseen, joka ulottuu vuoteen 2010. Tältä pohjalta on perusteltua vaatia hallitukselta uutta selvitystä miinakysymyksen ja helikopterihankintojen vaikutuksista turvallisuuspoliittisessa selonteossa vahvistettuihin linjauksiin.

Puolustusministeri Tainan velvollisuus tietenkin on pitää johtamansa hallinnonhaaran puolta rahasta ja tilausvaltuuksista päätettäessä. Viime kädessä pääministerin on kuitenkin nähtävä kokonaisuudet ja osattava sovittaa realistiset tarpeet ja rahankäyttö myös yksiin ja samoihin poliittisiin kehyksiin ennen kuin ratkaisut viedään eduskunnan päätettäväksi.

Kun Suomen jalkaväkimiinat ovat varastomiinoja, sallii Ottawan sopimuskin kohtuullisen ylimenokauden niiden hävittämisessä. Pahasti velkaantuneen maan on käytettävä tämä pelivara hyväksi ja sijoitettava uushankinnat riittävän väljään aikakehykseen sotilaallista turvallisuutta heikentämättä.