Pääkirjoitus 6.1.1998:
Taloustieteilijältä haastava
keskustelualoite köyhyydestä

Laman vuosina köyhyys ja aineellinen puute pesiytyivät osaksi suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa.
Laman vuosina köyhyys ja aineellinen puute pesiytyivät osaksi suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa.

Suomessa on koettu 90-luvulla sodan jälkeisen historian raastavin taloudellinen ahdinko. Laman, massatyöttömyyden, pankkikriisin ja ylivelkaantumisen vuosina köyhyys asettui pysyväksi asukkaaksi hyvinvointiyhteiskunnan helmaan.

Vaikka muutos on kouraissut kipeästi ja syvältä, aiheesta on käyty kovin kitsaasti yhteiskunnallista itsetutkistelua. Sitä tervetulleempi oli turkulaisprofessori Urpo Kivikarin uuden vuoden puheenvuoro (TS 3.1.), jossa hän haastoi suomalaisia vaikuttajia ja vallanpitäjiä arvokeskusteluun köyhyydestä.

Aloitteensa pohjaksi Kivikari analysoi huono-osaisuutta näkökulmasta, joka ei ole taloustieteilijälle kaikkein tavallisin. Hänen mukaansa köyhyys on aina suhteellinen suure, sidoksissa aikaan ja olosuhteisiin. Harvoin kuitenkin huomataan, miten negatiivisesti kasautuvia sen vaikutukset käytännössä ovat.

Raha on demokratiassa yhdenvertaisuuden väline, vain sen ostovoima vaihtelee. Tavaroiden ja palvelujen markkinoilla vähävarainen on vaurasta heikommassa asemassa. Häneltä puuttuvat kanta-asiakkaan edut, hän maksaa usein kalleimman hinnan kalleimmilla maksutavoilla ja pääsee vain harvoin nauttimaan hyvien liikesuhteiden tuottamista alennuksista.

Tulonsiirroilla rahoitettava sosiaaliturva on ollut pohjoismaissa perinteinen keino köyhyyden lientämiseen. Kivikari povaa, että vastaisuudessa sosiaalipolitiikan edellytykset ovat pikemminkin vaikeutumassa kuin helpottumassa. Työttömyyden ja julkisen talouden karsintapaineiden alla on hänen mielestään korkea aika arvioida kriittisesti yhteiskuntajärjestelmämme rakenteita ja peruspiirteitä.

Paljon puhuttu jako hyväosaisiin ja syrjäytyneisiin on kavala tauti. Se aiheuttaa kaksinkertaisen uhan kansakunnan sisäiselle yhteenkuuluvuudelle. Kun edelliset kapinoivat maksumiehen roolia vastaan ja jälkimmäiset menettävät luottamuksensa esivaltaa kohtaan, yhteiskuntarauha on molemmista suunnista vaarassa.

Mutta millaiseen itsetutkisteluun yhteiskunta on valmis? Sitä Kivikari kysyy ja tuntuu epäilevän, ettei väite köyhät maksavat enemmän saisi tuloneuvotteluissa vastakaikua. Taistelu penni- ja prosenttilinjasta käydään aivan muunlaisin argumentein.

Professorin mielestä arvojen ja moraalin punnintaan joudutaan paitsi kotoisten myös ulkoisten virikkeiden pohjalta. Maapallolle mahtuu määrättömästi köyhiä, mutta ei hyvinvoivia kuluttajia. Jos joukkokulutus jatkaa leviämistään Aasian väkirikkaisiin valtioihin ja muihin kehitysmaihin, hyvinvoinnin lisäämiselle pitää löytää muitakin kuin materiaalisia toteutustapoja.

Vaikuttaa siltä kuin Kivikari arvoituksellisesti ja kautta rantain hahmottelisi hyvinvoinnille entistä laajempaa arvo- ja käsitesisältöä.