Havaintoja -kolumni
Raimo Vahtera:
Kultavaaka ja sen kieli

Emeritus professori Pertti Hémanus, joka on takonut journalismin perusteita lukuisten suomalaisten toimittajien koviin kalloihin, kokosi viime vuonna ajatuksiaan opiksi ja ojennukseksi kuntien päättäjille.

Hémanus tarkastelee kunnallista tiedottamista Jaska Jokusena ja havainnot ovat huomionarvoisia.

Kunnallinen tiedottaminen on yhtä tuskallista tai tyydyttävää kuin mikä muukin tiedottaminen.

Siinä missä yritysjohtaja manaa mokaa tonkivaa toimittajaa, sadattelee kunnanjohtaja toimittajaa, joka ei kirjoita niin kuin hän sanoo, vaan niin kuin sanotun ymmärtää.

Kuntien tiedotusongelmat eivät ratkea omilla tiedotuslehdillä, niin kuin joskus luullaan.

Hémanus muistuttaa, että viimeaikaisten hänen tietoonsa tulleiden kunnan tiedotuslehtien synty on klassinen: kunnan virkamies- tai luottamushenkilöjohto tai molemmat ovat sydämistyneet paikallislehteen.

Ei hän niitä suoralta kädeltä tuomitse, mutta niiden toimivuus on eri välineiden tulvassa kuitenkin kyseenalainen.

Epäilemättä pitkäaikaistyöttömillä, pirteillä mutta köyhillä eläkeläisillä ja vastaavilla ryhmillä saattaa olla pulaa jopa lukemisesta, ja he ottavat kiitollisuudella vastaan kaiken, mitä postiluukusta tipahtelee. Useimmat heistäkin lukevat kuitenkin myös maksullisia lehtiä - ainakin kirjastoissa ja kahviloissa, naapureilta lainattuina tai jopa paperinkeräyslaatikoista esiin kaivettuina.

Hémanuksen mukaan alan kaikki viisaus alkaa oivalluksesta, että journalismia ei tehdä kultavaa'alla punniten.

Niin se on, vaikka moni toisin otaksuu. On ohjeita, rutiineja ja eettisiä sabluunoita, mutta kiireessä syntyy niinkin alkeellisia virheitä kuin väärinkirjoitettuja nimiä.

Vaikka olisi enemmän aikaakin, niin kultavaa'alla ei tahdo aina syntyä edes väitöskirjoja. Niin kiivas on ajan riento.

Kunnallisessa tiedottamisessa on alalohko, jossa kiire on aina läsnä: kokousuutiset. Kokoukset pidetään yleensä iltaisin ja mitä myöhemmäksi kokous venyy, sitä suuremmalla hässäkällä juttu suoltuu seuraavan päivän lehteen.

Jossakin byrokratian paperikukkatarhassa elävät ne kunnat, joissa kokousuutiset pantataan seuraavaan aamuun. Menettely näyttää harkitulta mutta on huonosti harkittu.

Sellaisestakin perusasiasta kuin ettei lehtijuttu ole kopio todellisuudesta Hémanus huomauttaa. Se on yhden toimittajan näkemys, yleensä tiivis raportti kokouksesta. Toinen toimittaja tekee toisenlaisen jutun.

Sävyeroista huolimatta kummastakin jutusta pitää käydä selville, mitä kokouksessa päätettiin.

Erilaisissa kunnallisissa kokoonpanoissa, etenkin valtuustoissa, on kokemukseni mukaan vuosien varrella ollut monenlaista yksityisyrittäjää.

Yhdet pyrkivät ylittämään julkisuuskynnyksen äänestyttämällä valtuustoa asiasta kuin asiasta, toiset valittavat kaikista mahdollisista ratkaisuista.

Julkisuushakuiset poliitikot, jotka puheidensa härskiydellä pyrkivät saamaan julkisuutta ja sitä tietä kannatusta, ovat uudempi ilmiö.

Puheiden henki on usein samansyntyistä kuin erään kirjoittajan, jonka rohkeus riitti kirjeen perille toimittamiseen muttei pitkän kirjoituksensa allekirjoittamiseen.

Hän ymmärtää täysin skinejä, he suorittavat järjestään aseellisen varusmiespalvelun ja moni heistä jää puolustusvoimain palvelukseen, osa hakeutuu sinibaretteihin ja poliisin palvelukseen, varusmiespalveluksen jälkeen. Koska he rakastavat tätä maata ja ovat viimeisen päälle isänmaallisia.

Yleensä tämän sortin hurmoksella ajetaan enemmän omaa kuin yhteistä asiaa.

Julkisuuden nykyisistä pelisäännöistä - ne ovat muuttuvia - saa olla mitä mieltä tahansa. Mutta: kuten Hémanus kirjoittaa, niiden kanssa on elettävä.

Kultavaakaakin käyttävä journalisti on viime kädessä se kieli, joka lopputuloksen ratkaisee.

Vastaanottaja puolestaan tulkitsee, aivan niin kuin tulkita haluaa. Se on hänen etuoikeutensa.

Kirjoittaja Raimo Vahtera on Turun Sanomien päätoimittaja.