Kirjoittajavieras Ilkka Uusitalo:
Markkinat ohjaavat
myös koulutusta

Koulutuksen tuloksellisuutta on viime vuosina arvioitu ensisijaisesti taloudellisuuden ja tehokkuuden näkökulmasta. Tulosjohtamista ja tulosohjausta markkinoitiin opetushallinnon taholta jo tämän vuosikymmenen alussa. Uusi rahoituslaki luo kehykset oppilaitosten toiminnalle. Opiskelijakohtaisella rahoitusresurssilla on saatava kaikki se hyvä aikaiseksi, mitä tavoitellaan. Asiakkaiden eli opiskelijoiden määrä luo tulopohjan, johon menot on suhteutettava. Tulopohjaa laajentaa vain maksullisen palvelutoiminnan tuoma katetuotto. Tämä on merkinnyt sitä, että monien oppilaitosten on ollut pakko etsiä säästöjä opetuksesta kattaakseen kiinteät menot, joihin ei voi juurikaan vaikuttaa.

Ammatillinen koulutus saa yhä markkinaohjautuvampia piirteitä. Kiristyvä oppilaitosten välinen kilpailu opiskelijoista ja koulutuksesta on pakottanut oppilaitoksia investoimaan rakennuksiin, tekniikkaan ja uusiin toimintamuotoihin ja palveluihin. Sitä arvostetaan, mihin satsataan. Myös julkisuudesta ja lähes kaikessa mukana olemisesta näyttää tulleen osalle oppilaitoksista melkein itseisarvo koulutustavaratalojen välisessä kilpailussa.

Oppilaitosten henkilöstö on kokenut samanlaisen matokuurin, kuin mikä tahansa muu julkisen sektorin työpaikka. Samaan aikaan työlainsäädäntö, työehtosopimukset ja työsuojelu kulkevat muutoksen kanssa eri tahtia. Myönteistä kehityksessä on se, että opettajien ammatillisuus on saanut kokonaan uusia sisältöjä, kuten taloudellisuusajattelu ja monimuotoinen yhteistyö eri tahojen kanssa, sekä jatkuva työssä oppimisen mahdollisuus, mutta myös pakko. Myös opiskelijat ja yhteistyötahot nähdään yhä yleisemmin asiakkaina ja yhteistyökumppaneina, joiden koulutuskokemuksia on syytä kuunnella.

Vähäisemmälle huomiolle tuloksellisuudessa on jäänyt koulutuksen vaikuttavuuden arviointi kasvatuksellisesta näkökulmasta. Yksilöllinen vaikuttavuus ei merkitse vain suurempaa tietämistä. Koulutuksessa tulee oppia uusia ajattelun ja toiminnan välineitä elämään, työhön ja vaikeasti ennakoitavaan tulevaisuuteen.

Koulutuksen kehittäjien olisi hyvä tiedostaa, että hyvässä tarkoituksessakin tehdyt kehittämistoimenpiteet tuovat väistämättä levottomuutta koulutyön arkeen. Erityisesti nuoret niin yläasteella kuin ammatillisessa koulutuksessakin tarvitsisivat pysyviä aikuiskontakteja kasvunsa tueksi. Kiireen ja levottomuuden ilmapiiri ei myöskään luo opiskelijan itsetunnolle kunnollista perustaa, jota syvällinen oppiminen ja kasvaminen edellyttäisi. Pikemminkin käy juuri päinvastoin.

Paikallisella tasolla toivoisi työelämän ja elinkeinoelämän vieläkin rohkeampaa hakeutumista yhteistoimintaan oppilaitoksen kanssa. Yhteistoiminta synnyttää innovatiivisuutta, aineellisia ja henkisiä tuotteita molemmille osapuolille, joiden varassa niin yksilöiden kuin yhteisöjenkin on mielekästä elää nykyisyyttä ja valmistautua tulevaan.

Kirjoittaja on kasvatustieteellisten aineiden lehtori Loimaan Ammatti-instituutin sosiaali- ja terveysalalla sekä yhteisötyönohjaaja.