Pääkirjoitus 11.12. 1997:
Kioton ilmastosopimus
askel oikeaan suuntaan

Jo etukäteen oli tiedossa, että Kioton ilmastokokouksen tulokset ovat kovan työn takana ja että ne parhaassakin tapauksessa näyttävät vasta suuntaa kasvihuonepäästöjen hillitsemisessä maailman laajuisesti. Ankaran väännön tuloksena syntyneen Kioton sopimuksen ristiriitainen vastaanotto eri tahoilla ei olekaan yllättävää.

Kioton ilmastosopimuksen ydinkohdan mukaan Yhdysvallat leikkaa kasvihuonekaasujen päästöjä 7 prosenttia, Euroopan unioni 8 prosenttia ja Japani 6 prosenttia vuoden 1990 päästöihin verrattuna. Teollisuusmaiden päästöjä leikataan keskimäärin 5,2 prosenttia vuosina 2008-2012.

Leikkaukset ovat liian vähäisiä, jos niitä tarkastellaan ympäristöjärjestöjen näkökulmasta, mutta poliittisen realismin näkökulmasta tulokset ovat rohkaisevia. Paljon huonomminkin olisi Kiotossa voinut käydä. Onhan kysymyksessä sentään sitoutuminen tavoitteisiin eikä vain löysien lupausten antaminen.

Kioton kokouksen yllä oli kaiken aikaa konkreettinen uhka, että maailman suurin saastuttaja Yhdysvallat jää kokonaan sopimuksen ulkopuolelle. Tältä katastrofilta välttyminen oli yksi Kioton sopimuksen parhaita puolia. Yhdysvaltain taivuttaminen nollalinjalta 7 prosentin leikkaukseen on sovittelutaidon mestarinäyte.

Sopimukseen pääsy vaati joustavuutta kaikilta osapuolilta. Erityisesti EU joutui tinkimään tavoitteistaan, jotka olivat kaukana saavutetusta kompromissista. EU:n alunperin ajama l5 prosentin päästöleikkaus osoittautui kokouksen kuluessa täysin epärealistiseksi, ja härkäpäinen kiinni pitäminen siitä olisi todennäköisesti mitätöinyt kokouksen onnistumisen.

Presidentti Bill Clintonin mielestä Kioton sopimus on historiallinen asiakirja, jonka pohjalta on hyvä käydä taistelua ilmaston lämpenemistä vastaan. Clinton joutuu kuitenkin vielä lujille, kun hän ryhtyy viemään sopimuksen hyväksymistä läpi oman hallintonsa. Yhdysvaltain kongressissa on paljon edustajia, joiden mielestä minkäänlaiset ilmastosopimukset eivät tule kysymykseen niin kauan kuin ne eivät välittömästi koske myös kehitysmaita.

Kioton sopimuksen yksi heikkous onkin siinä, että se jättää kehitysmaat täysin sitoumusten ulkopuolelle. Pahimmillaan tilanne voi johtaa siihen, että eniten päästöjä aiheuttavat teollisuuslaitokset siirtävät toimintansa teollisuusmaista kehitysmaihin. Kun sopimus sisältää myös mahdollisuuden, että teollisuusmaat voivat ostaa esimerkiksi hiilidioksidikiintiöitä sellaisilta mailta, joiden päästöt jäävät alle sallittujen prosenttirajojen, ollaan arveluttavalla tiellä.

Tällainen menettely parantaisi saastuttavien tehtaiden kilpailukykyä, mutta nollaisi samalla Kioton sopimuksen tavoitteita.

Kioton tuloksia arvioitaessa on lähdettävä tosiasiasta, että huonompikin päästöleikkuri on parempi kuin ei leikkuria ollenkaan. Ilmastosopimuksen todelliset vaikutukset selviävät vasta vuosien kuluessa, mutta tuoreeltaan tulokset näyttävät kestävämmiltä kuin Rion sopimuksen saavutukset.