Kirjoittajavieras
Jari Rusanen:
Ei kiveä kiven päälle

Kirjoittaja Jari Rusanen on Turun Lyseon koulun rehtori.
Kirjoittaja Jari Rusanen on Turun Lyseon koulun rehtori.

Koulu heijastaa aina oman aikansa henkeä. Itsenäisyytemme alkuvuosina koulu oli tärkeä lenkki siinä ajatussuunnassa, jossa isänmaasta puhuttiin ääneen - jopa kovalla äänellä - mutta esimerkiksi Venäjästä vain hammasta purren.

Sodan jälkeen koulunkin kellon sointi muuttui. Ennen sotia vallinneesta hurraaisänmaallisuudesta mentiin toiseen äärimmäisyyteen: itänaapurista ei pahaa enää saanut sanoa taikka näkyä. Neuvostoystävyyden piti nyt tulla tärkeimmäksi piilo-oppiaineeksi.

1950-luvun kouluissa tärkeitä olivat myös kansanhiihtosuoritukset, mutta jo seuraavalla vuosikymmenellä niin isänmaa kuin suksetkin heitettiin romukoppaan. Ikkunat - ja olohuoneiden uusi valtias televisio - avattiin Vietnamiin ja USA:n syvään etelään. Solidaarisuus oli sekä lihaa että verta 60-luvun Che Guevaraa ihannoivalle koululaiselle.

Oppikouluissa katedereille nousi nyt myös oppilas, jonka takana seisoi voimansa tunteva ja panoksia säästelemätön Teiniliitto. Ja 30-40-lukujen arvomaailmaa puolustava opettajakunta huomasi jääneensä tuleen makaamaan.

70-luvulla joukkoliikehdintään alettiin jo väsyä, mutta Koijärvi-liikkeen myötä 80-luvulla pinnalle ponnahtivat ympäristöarvot. Koulujen biologian kerhot täyttyivät, ja ainekirjoitusten aiheet olivat yhtä saastepäästöä.

Nykyvuosikymmenen nuoriso jatkaa siitä, mihin 80-luvulla jäätiin, mutta radikaalimmin ottein. Esimerkiksi eläinsuojelu ei enää ole passiivista vaan päin vastoin usein liiankin aktiivista.

Myös uuden nuorisoliikehdinnän merkkejä on jo näkyvissä. Kun koulu on tähän saakka - jopa 60-luvun villeinä vuosina - ollut vallitsevan järjestelmän vankka osa, nykyinen kansan ja valtaeliitin välinen juopa voi vaikuttaa siihen, että ennen pitkää koulun on valittava puolensa: kansa taikka valta.

Nuoriso, oppilaat, edustavat kansaa, jonka moraalikäsitykset ja varsinkin eräät verotukseen ja talouselämään liittyvät lait ovat nykyisin varsin kaukana toisistaan. Niinpä nuorison usko valtaeliitin olemassaolon oikeudelle on vähintäänkin horjuva.

Kun nykyinen kaiken tiedon Internetistään näkevä eläinaktivistisukupolvi 2010-luvulla nousee päättämään tämän maan asioista, nykymeiningistä ei jää kiveä kiven päälle. Katastrofin välttämiseksi valtaeliitin - puolueiden, ammattiliittojen, kirkon ja rahavallan - pitäisi nyt kaikin keinoin saada nuorison yhteiskunnallinen aktiivisuus kanavoitumaan positiivisella ja rakentavalla tavalla.

Jos siis emme halua, että 2000-luvun koulun tunnuslauseeksi tulee koulu ja nuoriso valtaeliittiä vastaan - mikä ei välttämättä huonokaan ohje olisi - meidän on alettava suhtautua nykyistä vakavammin nuorison tärkeiksi kokemiin asioihin. Sen sijaan, että yhteiskunta suoralta kädeltä yrittää tukahduttaa esimerkiksi eläinsuojelu- ja ydinvoima-aktivistien toimintaa, sen ehkä kannattaisi pyrkiä edes heidän vaikuttimiensa ymmärtämiseen. Kaikki enempi lienee utopiaa.