Laajentumisen aikataulu rahasta kiinni

Euroopan unionin seuraavan laajentumiskierroksen poliittiset vaikuttimet ovat historiallisen ainutkertaiset: ideologisesti yhdentynyt Eurooppa on vihdoin tuotavissa saman katon alle. Halvaksi tämä rauhanprojektin harppaus ei varmasti tule. Arviot laajentumisen kustannuksista värittävät eri jäsenmaiden kommentteja koko prosessin merkityksestä.

Laajentumisproblematiikka kytketään eri asiayhteyksiin riippuen siitä, onko kulloinkin kyseessä oleva unionin jäsenmaa ns. nettosaaja vai -maksaja. Nyky-EU:n jäsenmaiden suuri huoli jäsenmaksuosuuksien paisumisesta ei ole tuulesta temmattu - kukaan ei varmasti halua ns. piikkiänsä auki tietämättä laskun suuruusluokkaa ja omaa tulevaa osuuttaan jaettavasta kakusta.

Tulevassa Luxemburgin EU-huippukokouksessa, jossa laajentumisasioita käsitellään, päätetään korkeintaan siitä, missä muodossa neuvotteluprosessi pannaan liikkeelle. On turhaa kuvitella, että EU:n jättiläiset, Saksa ja Ranska tulisivat heiluttelemaan shekkivihkojaan kovin näkyvästi.

Saksa on jo nyt esittänyt julkisesti tyytymättömyytensä omaan rahoitusosuuteensa unionissa - maan netto-osuus unionin rahoituksessa on kaksi kertaa suurempi kuin muiden yhteensä.

Euroopan unionin laajentuminen ennalta sovitussa muodossa tarkoittaisi 28-30 maan ja yli 500 miljoonan kuluttajan jättiyhteisön syntyä ensi vuosisadan alkupuoliskolla. Kukaan ei voi kiistää niitä mittaluokkaetuja, joita tämänkokoisella toimivalla yhteisöllä saavutettaisiin kaupan, investointien, henkilö- ja sijoitusvirtojen jne. saroilla.

Toisaalta, kukaan ei kykene laskemaan edes muutaman miljardin tarkkuudella, mitä laajentuminen edes parin edistyneimmän Itä-Euroopan maan osalta tulee maksamaan. Entinen Itä-Saksa oli sosialismin malliyhteiskunta, jonka uudistamislaskun pedantit länsisaksalaiset uskoivat pystyvänsä arvioimaan. Pieleen kuitenkin meni ja miljardikaupalla.

Rahoitusarviot tuntuvat erityisen mahdottomilta etenkin alue- ja maataloustukien osalta. Nykymallin mukaisesti rakennerahastoista hyötyvän väestön määrä kasvaisi 26 jäsenvaltion unionissa vajaasta viidestäkymmenestä prosentista reilusti yli kuuteenkymmeneen.

Maatalouspolitiikan osalta keskustelu tukipolitiikan kansallistamisesta on jo saanut tuulta purjeisiinsa - nykyjärjestelmä ei selviäisi vaikkapa Puolan maatalouden uudistamisesta riippumatta siitä, millaisiin satsauksiin itsellään on tulevaisuudessa varaa.

Komission auvoisemmasta arviosta huolimatta lienee realistista odottaa, että seuraavan vajaan kymmenen vuoden aikana nyky-unioni saa kahdesta kolmeen jäsentä, tuskin enempää. Tshekki ja Slovenia lienevät vahvoilla, Unkarilla ja Puolalla on jo vaikeampaa. Talouden realiteetit, kun eivät aina käy yksiin juhlavan liturgian kanssa.

Jyrki Otila (kok)
Euroopan parlamentin jäsen