Pääkirjoitus sunnuntaina 7.12. 1997:
Presidentille myönnytyksiä

Presidentti Martti Ahtisaari sai kuin saikin pukinsorkkansa hallituksen valtiosääntöesitykseen. Tasavallan presidentin ulkopoliittinen valta-asema säilyy käytännössä lähes entisellään, jos hallituspuolueiden sopima ratkaisu pitää myös eduskunnassa.

Nikulan komitean ehdotuksessa Suomen ulkopolitiikkaa johti tasavallan presidentti yhdessä valtioneuvoston kanssa. Hallituksen muotoilussa muutettiin vain yksi, mutta sitäkin tärkeämpi sana. Yhdessä vaihtui ilmaisuksi yhteistoiminnassa.

Valittu ilmaisu on selvästi väljempi ja tulkinnanvaraisempi. Kun komitean ehdotus olisi sitonut presidentin ulkopoliittisen päätöksenteon pääsääntöisesti hallituksen valmisteluun ja tapahtuvaksi valtioneuvoston istunnossa, yhteistoiminnaksi riittänee tiukan paikan tullen keskustelu pää- tai ulkoministerin kanssa.

Olennaista tietysti on, kuka perustuslain tulkinnasta viime kädessä päättää. Väljyys tarjoaa tilaisuuden ottaa joustavasti huomioon kulloisenkin poliittisen asetelman vaatimukset, mutta myös vesittää perustuslain säätäjän parlamentaarista tarkoitusta.

Suomen poliittisessa historiassa on erityisesti Urho Kekkosen kaudelta esimerkkejä siitä, miten vahva presidentti on tulkinnut väljää valtiosääntöä surutta omaksi edukseen hallituksen ja eduskunnan kustannuksella. Hallituksen muotoilussa tämä mahdollisuus säilyy vastakin.

Perääntyminen Ahtisaaren suuntaan näkyy myös tavassa, jolla hallitus pehmentää esityksensä perusteluissa EU:ta koskevan päätöksenteon proseduuria. Niiden mukaan hallituksen tulee toimia kiinteässä yhteistyössä presidentin kanssa silloin, kun euroasiat koskevat ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Tällä ja parilla muulla presidentin ulkopoliittista johtajuutta korostavalla varaumalla latistetaan valtiosääntöreformin alkuperäistä tavoitetta, joka oli presidentinvallan parlamentarisointi. Herääkin kysymys, onko muutoksilla haluttu vain miellyttää istuvaa presidenttiä vai vaikuttaako niiden taustalla salatumpi puoluepoliittinen strategia.

Sisäpolitiikassa presidentillä on aina ollut keskeinen rooli eri toten hallituksen muodostamisessa. Tilanne ei tältäkään osin näytä paljon muuttuvan. Presidentti voisi ottaa ohjat käsiinsä viimeistään silloin, kun puolueet eivät pääse eduskunnassa yhteisymmärrykseen hallituksen vetäjästä tai kokoonpanosta.

On tietysti hyvä, että on ulkopuolinen erotuomari, joka tarpeen vaatiessa voi puuttua asioiden kulkuun. Toisaalta hallituksen esittämä malli kytkee presidentin tiiviisti eduskunnassa käytävään valtapeliin ja korostaa hänen päivänpoliittista rooliaan.

Asetelman kielteisten seuraamusten voi odottaa kärjistyvän etenkin silloin, kun eduskunta päätyy presidentille vähemmän mieluisaan pääministerivalintaan.