Pääkirjoitus 6.12.1997:
Itsetuntoisena Euroopassa

Terve yksilöllinen ja kansallinen itsetunto ovat parhaat eväät kansainvälistyvässä maailmassa.
Terve yksilöllinen ja kansallinen itsetunto ovat parhaat eväät kansainvälistyvässä maailmassa.

Kun itsenäinen Suomi vuonna 1992 täytti 75 vuotta, maa eli keskellä taloudellista kriisiä. Laman kouraisu oli kova, kovempi kuin tuossa vaiheessa osattiin edes ymmärtää. Nyt viisi vuotta myöhemmin tiedämme selviytyneemme sodanjälkeisen ajan ankarimmasta koettelemuksesta lähes ehjin nahoin.

Ilmaisu lähes on tarpeen ja paikallaan. Lama ei suinkaan lähtenyt jälkiä jättämättä. Vaikka työttömyys on alkanut vähä vähältä helpottaa, se painaa edelleen aivan liian monen suomalaisen arkea.

Toinen perintötaakka on valtion raskas velkaantuneisuus. Se kaventaa taloutemme liikkumavaraa ja lisää haavoittuvuutta ulkoisille häiriöille pitkälle tulevaisuuteen.

Vastoinkäymiset opettivat panemaan suun säkkiä myöten ja asiat tärkeysjärjestykseen. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion perusrakenteet on onnistuttu säilyttämään, vaikka valtion menoja on leikattu tällä vuosikymmenellä raskaalla kädellä.

Kansallinen yksituumaisuus on ollut vaikeuksien hetkellä suomalaisille aina väkevä voima. Sen avulla kestimme sotien koettelemukset, sille on riittänyt kysyntää myös taloudellisen ahdingon vuosina.

Onnen lahjat käyvät harvoin tasan. Sama pätee hyvinvoinnin ja yhteisvastuun jakautumiseen. Tänään 80 vuotta täyttävä Suomi ei ole kaikille yhtä hyvä maa asua ja elää. Sosiaalipoliittisista turvajärjestelmistä huolimatta syrjäytyneitä on yhä enemmän.

Jako a ja b -kansalaisiin ei ole vain aineellinen. Ihmisiä erottaa enenevästi henkinen ja tiedollinen kuilu. Tietotekniikan osaajille avautuvat osallistumisen ja vaikuttamisen valtatiet, osaamaton jää auttamatta syrjäpoluille.

Yhteiskunta on ottanut eriarvoistumisen haasteen vastaan panostamalla voimakkaasti koulutukseen. Valitettavasti koulutusta on jouduttu suurtyöttömyyden aikana käyttämään myös tarkoituksiin, jotka kalvavat sen uskottavuutta.

Tulevaisuus on suuri mysteeri. Yhä nopeutuvan muutoksen ennakoiminen on yhä vaikeampaa. Epävarmuudesta on tullut monessa pysyvä olotila. Se vaatii suomalaisilta uudenlaista itseluottamusta, tukeutumista omiin voimiin ja vahvuuksiin.

Terve kansallinen itsetunto on sen suvaitsevaisuuden ja avoimuuden perusta, jolle eurooppalaistuminen henkisesti ja kulttuurisesti voi rakentua.

Suomen poliittinen järjestelmä on osoittautunut historian kolhuissa ja muutoksen myllerryksissä poikkeuksellisen toimivaksi. Demokratia on siunannut meille poliittisia johtajia, joilla on riittänyt kussakin tilanteissa oikeita ominaisuuksia.

Presidentti Mauno Koivisto saatteli Suomen viisaasti Urho Kekkosen kaudesta ulkopoliittisesti ja parlamentaarisesti väljemmille vesille. Sinipunasta alkanut uusien koalitioiden esiinmarssi eteni viime vaalien jälkeen sateenkaaren asti.

Koko vasemmiston ja porvarillisen oikeiston mahtuminen samaan hallitukseen todistaa, että viimeisetkin ideologiset vedenjakajat ovat kasvaneet umpeen.

Ei edes suhtautuminen Euroopan unioniin ole aatteellisella akselilla jännitteinen kysymys. Hallitus voi viedä Suomea talous- ja rahaliitto Emuun tuntematta suurtakaan sisäisen hajoamisen uhkaa.

Emu-ratkaisun ongelmat palautuvat toisenlaisiin vastakkain asetteluihin. Asenteellisina vaihtoehtoina ovat avautuminen tai käpertyminen, haasteellinen eurooppalaisuus tai turvallinen suomalaisuus. Viisas ja kaukokatseinen ymmärtää, etteivät ne ole toisiaan poissulkevia, vaan täydentäviä hyveitä.

Itsenäinen Suomi juhlii 80 vuottaan ulkoisesti vakaissa oloissa. Sisäisesti kansakunta oireilee epäluottamuksesta esivaltaa ja yhteiskunnan instituutioita kohtaan.

Useampi kuin joka toinen suomalainen katsoo, ettei mikään puolue aja hänen etuaan. Poliittisen vieraantumisen ohella kansalaisten ja päättäjien suhteita jäytää moraalinen juopa.

Ministeri Arja Alhon eroon johtaneet tapahtumat ja Korkeimman oikeuden tuomarin Eeva Vuoren kiistelty asema ovat esimerkkejä tilanteista, joissa yleinen oikeustaju on joutunut liian kovalle koetukselle. Ratkaisuja on perusteltu yksinomaan laillisuuden näkökohdilla, vaikka olennaista on ollut kysymys oikeasta ja väärästä.

Julkisen vallan käyttäjien on syytä vakavaan itsetutkisteluun. Demokraattisen järjestelmän legitimiteetti ei kestä loputtomiin tällaista ristiriitaa.