Kolumni:
Karjala tulee - aikanaan

Kun Venäjän presidentti Boris Jeltsin marraskuun 27. päivänä Kremlissä käski suomalaisia sanomalehtiä ja televisiota jo vihdoin vaikenemaan Karjalan kysymyksestä, hän tuskin osasi aavistaa, minkälaisen reaktion hänen neuvostoaikojen käskytystä muistuttava esiintymisensä saa aikaan Suomessa.

Jeltsin on itse aito neuvostokauden kasvattama johtaja, jossa avoimen markkinatalouden ja sananvapauden ihanteet ovat vain ohutta pintakiiltoa. Ei tarvitse kuin vähän raaputtaa niin vanha neukku tulee näkyviin.

On varmasti Jeltsinin neuvonantajien ja lähipiirin vika, ettei presidentti tunne Suomesta ja suomalaisuudesta, karjalaisuudesta puhumattakaan, tärkeitä ja oleellisia asioita.

Suomessa puhutaan rajan taakse jääneestä Karjalasta pitkään vielä senkin jälkeen, kun viimeinenkin sieltä kotiseuduiltaan lähtemään joutunut on nurmen alla.

Jo kokemukset omasta perhepiiristäni osoittavat, ettei kysymys Karjalan takaisin saamisesta ole vain siellä asuneita askarruttava. Epäoikeudenmukaisuus ja vääryys eivät ole sukupolvisidonnaisia.

Käskemällä suomalaisten vaieta Karjalan palauttamisesta, vanha valloittaja vain osaltaan varmistaa, että keskustelu jatkuu, niin julkisesti kuin yksityisestikin.

Voi olla tukuttain järkisyitä ja voi olla leegio realiteetteja, joiden takia kannattaisi vaieta Karjalasta. Niin kuin itse asiassa on vuosikymmeniä vaiettukin. Mutta kansakunnan muisti ei ole tuhoutunut. Sekään kun ei ole sukupolvesta kiinni.

Kymmenen viime vuoden kuluessa eurooppalaisille on käynyt selväksi, ettei ihmisten pidä menettää toivoaan. Mahdottomalta tänään näyttävä voi jo huomenna olla todellisuutta.

Kuka olisi vielä kymmenen vuotta sitten uskonut, että Berliinin muuri murtuu ja Saksat yhdistyvät niin nopeasti ja yllättäen kuin tapahtui. Moni saksalainen kuitenkin jaksoi uskoa.

Ja kuka olisi tosissaan aavistanut, että suuri ja mahtava Neuvostoliitto olisi kaatunut kuin korttitalo. Maailmanhistorian kalleinta yhteiskuntajärjestelmäkokeilua oli yritetty horjuttaa monin tavoin ulkoapäin sen 70-vuotisen olemassa olonsa aikana, mutta se raukesikin sisäisistä paineista. Kuka olisi uskonut?

Yhtä yllättävä oli Romanian sosialismikokeilun äkillinen päättyminen.

Edellä mainittuihin tapahtumiin verrattuna Karjalan kysymys on vaatimaton maailmanhistoriallinen ongelma. Maailmassa on jo totuttu siihen, että rajat voivat muuttua ilman sotiakin. Myös Suomen ja Venäjän välinen raja voi muuttua kaikessa ystävyydessä. On vain jaksettava odottaa. Mikään ei todellakaan ole mahdotonta.

On totta, että Karjalan palauttaminen Suomelle on ristiriidassa Venäjän perustuslain kanssa, perustuslain, jonka ylin valvoja Jeltsin itse on.

Sama perustuslaillinen ongelma tulee vastaan myös Venäjän ja Japanin suhteissa, joita hiertää maailmasodan lopulla Neuvostoliittoon Japanilta liitetyt muutamat Kuriilien saaret. Japanin kanssa ei tosin vielä ole tehty rauhansopimustakaan, mutta se alkaa jo olla lähellä.

Jeltsin ja Japanin pääministeri Ryutaro Hashimoto tekivät selväksi marraskuun alun tapaamisessaan, että rauhansopimuksen syntyminen on vain ajan kysymys.

Jos Japani saa siinä yhteydessä vanhat saarensa takaisin, avautuu suomalaisillekin perusteltu mahdollisuus oikein virallisestikin kysellä omien sodassa menetettyjen alueidensa palauttamisesta.

Äskeisellä valtiovierailullaan Moskovassa presidentti Martti Ahtisaari puhui kauniisti karjalaisten tunteista, mutta varoi kuitenkin nostamasta Karjalan kysymystä neuvottelupöytään.

Jeltsinin tylystä puhe- ja kirjoituskiellosta huolimatta ongelmaa kenties voitaisiin sopivassa tilanteessa lähestyä vaikka sitten Kuriilien kautta.

Ei Pariisin rauhansopimus enää kaikilta muiltakaan osiltaan ole voimassa alkuperäisessä muodossaan. Tulkinnat ovat muuttuneet. On vain jaksettava pitää toivoa yllä muidenkin kuin Johannes Virolaisen ja Karjalan liiton nykyisen puheenjohtajan Markku Laukkasen.

Kirjoittaja Reijo Koski on Turun Sanomien artikkelitoimittaja.