Pariisin rauhansopimus
on aikansa elänyt

Tämän lehden ulkomaantoimittaja Pirkka Kivenheimo käsitteli viime sunnuntaina Karjala-keskustelua pääasiassa lähihistorian valossa. Jatkosodan päättäneeseen Pariisin rauhansopimukseen viitaten hän leimasi palautuspyynnön poliittisesti ja moraalisesti vaikeaksi epäillen venäläisten alkavan kaivella historian roskatynnyreitä, mikäli Suomi pyrkisi tuomaan Karjala-kysymyksen neuvottelupöydälle.

Näin varmaan tapahtuisikin, mutta tällainen nokittelu on helppo torjua jo sillä perusteella, että Stalin oli liittoutunut Hitlerin kanssa hyökätessään Suomeen marraskuussa 1939 kuin myös sillä, että jatkosodan siemenet kylvettiin talvisodan epäoikeudenmukaista rauhansopimusta muotoiltaessa. Siinä syyttelyssä pata soimaisi kantta toden teolla.

Kivenheimo pelkäsi myös sitä, että jos Suomi ilmaisee halunsa neuvotella Karjala-kysymyksestä se tieto kansainvälisten uutistoimistojen kautta levitettynä saattaisi vahingoittaa Suomen taloudellisia ja poliittisia etuja. Näin päätellessään hän unohti Urho Kekkosen neuvotelleen Karjalan palauttamisesta niin salassa, että siitä on tihkunut tietoja laajempaan tietoisuuteen vasta nyt.

Kolumninsa loppupuolella Kivenheimo kysyi Karjalan palautusta vaativilta kuka missä ja millä tavoin järjestäisi siinä tapauksessa tarvittavat nykyväestön joukkosiirrot ? Tällainen etukäteisvaade on yhtä hölmö, kuin puuhun nousu perä edellä. Tämän asian tasapuolinen ratkaisu kuuluu siihen neuvottelupöytään, jossa varmaan EU:llakin on oma sanansa sanottavanaan.

Karjalan palauttamisen kannalta merkittävin ongelma on tarkkaan kartoitettu. Vuorineuvos Yrjö Pessi on näet esitellyt suomalaisiin normeihin pohjaavan ohjelman, jolla Karjalan talous saadaan jaloilleen noin kymmenessä vuodessa - ilman Suomen veromarkkoja.

Massiivisiin joukkosiirtoihin on tuskin edes tarvetta; Karjalassa on tilaa uusille asukkaille, joita tämän suurtyöttömyyden kourissa elävän uudisraivaajakansan riveistä löytyy varmaan ihan riittävästi.

Hiljaisen hyssyttelyn sijasta toivoisi Kivenheimon pohtivan tykönään, mitä meidän suomalaisten paluu noin kymmenen vuoden sihdillä tekisi jäljelle jäävän venäläisväestön hyvinvoinnille, pahasti saastuneen Laatokan ekologiselle tulevaisuudelle sekä Pietarin ja Petroskoin energia- ja elintarvikehuollolle. Puhumattakaan siitä, mitä Karjalan palautus merkitsisi Venäjän imagolle sen pyrkiessä esimerkiksi EU:n täysjäseneksi.

Tekstinsä lopussa Kivenheimo ounasteli Venäjän demokraattisen kehityksen johtavan siihen, että suomalaiset voivat palata Karjalan kunnaille sijoittajina, liikkeenharjoittajina, yhteistyökumppaneina 'ja - niin halutessaan - ennen pitkää myös vaikkapa pysyvinä asukkaina: Tämä sinänsä kaunis visio ulottuu kuitenkin niin kauas hamaan tulevaisuuteen, ettei se anna uskoa ja lohtua sille kansanosalle, jonka juuret lepäävät Karjalan maaperässä.

Jonkun vuoden kuluttua Japani saanee kaksi Kuriilien saarta takaisin, myös Tshetshenia itsenäistyy, kun verta on vuotanut tarpeeksi ja Baltian maat tekevät rajasopimuksia. Miksei sitten Karjala palaisi osaksi Suomea, mikäli maamme poliittisella johdolla on ryhtiä seisoa tämän kohtuullisen vaateen takana, ainakin kahdenkeskisissä neuvotteluissa. Kyseessähän on vain jo osittain murentuneen sekä hyvin epäoikeudenmukaisen Pariisin rauhansopimuksen mitätöiminen, vaikkapa EU:n arvovallalla ja toisen maailmansodan voittajavaltioiden tuella.

Lopuksi vilpitön kiitos Pirkka Kivenheimolle niistä kauniista sanoista, joilla hän kuvasi meidän entisten karjalalaisten kaipuuta omille kotikunnaillemme.

Jouko Nisula
viipurilaisen evakon poika,
vapaa toimittaja