Pääkirjoitus 1.12.1997
Kirouksista keskusteluun

IRA:n tulitauon myötä Sinn Feinin johtajan Gerry Adamsin salonkikelpoisuus lisääntyy Britanniassa päiv ä päivältä.
IRA:n tulitauon myötä Sinn Feinin johtajan Gerry Adamsin salonkikelpoisuus lisääntyy Britanniassa päiv ä päivältä.

Britannian pääministeri Tony Blairin edustaja vahvisti viikonloppuna, että Blair ottaa joulukuun 11.päivänä vastaan virka-asunnossaan Downing Street 10:ssä Irlannin tasavaltalaisarmeijan IRA:n poliittisen siiven Sinn Feinin johtajan Gerry Adamsin.

Tapaamista voi pitää historiallisena, sillä edellisen kerran Britannian pääministeri otti Lontoossa vastaan Irlannin tasavaltalaisten johtajan vuonna 1921. Pohjois-Irlannin konfliktin verisimpinä päivinä pelkkä ajatus Sinn Feinin kautta myös terrori-iskuja toimeenpanneen IRA:n ylimpään johtoon kuuluvan Adamsin vierailusta pääministerin virka-asunnossa olisi puistattanut perusbrittejä. Downing Street 10 oli päinvastoin nimenomaan yksi niistä osoitteista, joita brittiviranomaiset tarkimmin vartioivat IRA:n terrori-iskun pelossa. Adams itse oli taas niin kirottu hahmo, ettei edes hänen ääntään ollut lupa esittää Britannian sähköisissä viestimissä vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1994.

Ajat ovat siis oleellisesti muuttuneet pääministeri Blairin lyhyellä mutta tarmokkaan uudistushakuisella virkakaudella myös Pohjois-Irlannin suhteen. Pohjois-Irlannin kaikille puolueille avoimet rauhanneuvottelut on määrä saattaa päätökseen toukokuussa, ja siinä tarkoituksessa Blair on valmis tapaamaan kaikki neuvotteluihin osallistuvat puoluejohtajat.

Suunta on terve, sillä vanhan sanonnan mukaan rauha voidaan tehdä vain vihollisen, ei ystävän kanssa. Blairin edeltäjän John Majorin virkakaudella IRA:n tulitauon suoma rauhanmahdollisuus ehdittiin jo kerran hukata Majorin osoittauduttua aivan liian jäykäksi uuteen tilannearvioon ja ilmoitettua mm., että pelkkä ajatus neuvottelemisesta Adamsin kanssa sai hänet voimaan pahoin. Sillä asenteella ei rauhaa tietenkään syntynyt.

Adamsin jo kerran aiemmin tavanneelle Blairille ei huomattavasti lupaavammasta alusta huolimatta kannata vielä ennustaa menestystä, sillä niin kiemurainen ja monisäikeinen Pohjois-Irlannin kysymys on poliittisesti. Vaikka IRA on suostunut tulitaukoon, on edelleen epävarmaa, kuinka pitkälle se on käytännössä valmis pehmentämään tähän asti ehdotonta vaatimustaan Pohjois-Irlannin täydellisestä irrottamisesta brittihallinnosta. Se vaatimus kun ei ole demokraattisesti yhteensovitettavissa Ulsterin asukkaiden enemmistön ilmaisemien toiveiden kanssa.

Sikäli mikäli rauhansopimus kuitenkin syntyy, ei ole vaikea ennustaa, että poliittisesti siitä täytyy rakentaa jonkinlainen väljä kehikko, joka mahdollistaa Pohjois-Irlannin alueen entistä vapaamuotoisemman kanssakäymisen niin Britannian kuin Irlannin tasavallankin suuntaan. Poliittisesti kukaan ei siis voi saada tavoitteitaan likimainkaan täysimääräisesti läpi.

Verenvuodatuksen lopettamisen ja yhteiselon opettelemisen kannalta itse poliittisen ratkaisun yksityiskohtia tärkeämmäksi saattaa osoittautua se, kuinka hyvin lähikuukausina ja -vuosina on mahdollista purkaa niitä tunnetason patoutumia, joita Pohjois-Irlannin pitkä sotatila on synnyttänyt sekä Ulsterin omien väestöryhmien että irlantilaisten ja englantilaisten välille yleisemminkin.

Sellaisia patoutumia ei ole mahdollista purkaa, ellei keskinäisen halveksunnan, loukkausten ja vihanpidon kieli muutu valmiudeksi keskustella barrikadien yli ja löytää vastapuoleltakin muuntumiskykyinen ihminen. Juuri sellaisessa työssä Blairin ja Adamsin tapaamisen kaltainen kohtaaminen voi viedä Pohjois-Irlannin rauhanprosessia ja yhteiskunnallista tervehtymistä pitkän matkan eteenpäin.