Havaintoja -kolumni
Raimo Vahtera:
Menestystarinan katveessa

Suomen itsenäisyyden ajan historia on ollut menestystarina, johon oleellisena osana kuuluu täyden kansalaisuuden saavuttaminen. Pitkällä aikavälillä vapaus- ja sosiaalisten oikeuksien laajeneminen ilmentävät ihmisarvon, yksilöiden tasa-arvoisuuden ja yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden suurta kehitystä.

Näin kirjoitti sosiaalipolitiikan professori Kari Salavuo hiljan tällä sivulla.

Siihen ei ole mitään lisäämistä. Ehkä se, että ei pidä häikäistyä menestyksestä. Menestystarinoiden ohessa kirjoitetaan myös menetystarinoita.

Kun vertaa viime vuosisadan lopun suomalaisia vanhuksia tämän päivän sirkeisiin senioreihin, ero on merkittävä. Vaivaistalot ja kerjuu ovat vaihtuneet lakisääteisiin eläkkeisiin.

Kun vertaa viime vuosisadan lopun suomalaista yhteiskuntaa, yhtäläisyyksiäkin on. Silloinkin oli ökyrikkaita ja rutiköyhiä.

Silloin ei puhuttu a- ja b-kansalaisista, mutta eroja oli. Nälkä oli monen vieraana silloin, ja on taas.

Suomalaisten pääjoukko voi hyvin, onhan yli 80 prosenttia työllisistä työssä. Heidän asemansa parantamisesta käydään paraikaakin neuvotteluja.

Mutta: eivät kaikki nekään, jotka luetaan työllisiksi, voi hyvin. Joku odottaa puhelimen ääressä, tuleeko työtä? Alituinen valmius lähteä pätkätyöhön vie pohjan oman elämän rakentamiselta.

Epätyypilliset työt tuottavat epätyypillistä elämää. Professori Kyösti Urposen mukaan työelämän uudet tuulet puhaltavat voimakkaasti jo kotona. Kun tuotanto joustaa, ihmistenkin pitää joustaa.

Kun ihmiset ajautuvat marginaaliryhmiin, ongelmat kasautuvat. Jos menettää työn, mukana menevät paitsi palkka, myös yhteiskunnalliset vaikutusmahdollisuudet, ammattitaito ja ehkä ystävätkin, Urponen muistuttaa(STT 17.11.).

Pysähtyneisyyden aikana 1970-luvulla luvattiin, että koulutuksella ja ahkeralla työnteolla pääsee pitkälle. Enää ei luvata, epävarmuus rassaa kaikkia.

Urponen muistuttaa, että jos lapsiperheeseen tulee työttömyyttä ja sairautta, ongelmat kasautuvat helposti katastrofiksi. Monet elävät veitsenterällä verrattuna siihen, mitä elämä oli vielä 80-luvulla.

Hänen mukaansa lapsiperheiden taloudellinen tilanne on huonontunut 90-luvulla. Samalla esimerkiksi mielenterveyspalveluja on karsittu juuri silloin, kun niiden tarve osalla lapsiperheistä on noussut.

Professori Timo Airaksinen puolestaan palautti Kuopiossa mieliin jo loppuun eletyn, mutta hyvässä muistissa olevan mallin sosiaalisen vastuun ja hyvinvoinnin yhteiskunnasta, josta varsin nopeasti on ajauduttu privatisoituneeseen yhteiskuntaan.

Siinä jokainen joutuu ottamaan vastuuta itsestään, lähimmistään ja muodostamaan turvaverkkoja eri yhteisöjen tai ryhmien kautta, hän totesi.

Airaksista huolestutti se, miten tulevaisuudessa pystymme estämään ihmisten ajautumisen umpiperiin eli vaihtoehdottomaan tilaan, jolla on vain tuhoisia seuraamuksia.

Alan miehiä lie lainattu tarpeeksi. Menestystarina on tosi, mutta sen katveessa on paljon korjattavaa.

Paljon on maailma ja Suomi siinä sivussa tällä vuosisadalla muuttunut.

Mutta mitä iloa paremmasta elintasosta on, jos ei uskalla iltaisin kävellä kotikaupunkinsa kaduilla. Jos ovet pitää lukita turvalukoin ja -ketjuin. Jos olemme menossa kohti vartioituja asuinalueita.

Aineellisesti olemme kehittyneet kauas viime vuosisadan vaihteesta, mutta henkinen kehitys ei ole pysynyt vauhdissa mukana.

Ryysyrannasta ei mentykään Röhönrannan kautta suit sait onnen kaukorantaan.

Lopuksi lainaan vielä professori Kari Salavuota, jottei synny väärää kuvaa hänen näkemyksistään.

Markkinoiden ylivalta ja kilpailukyvyn ylläpitäminen houkuttavat vähimmäispalkkojen alentamiseen ja sosiaalisten oikeuksien leikkauksiin. Kuitenkin ilman vapaus- ja sosiaalisia oikeuksia kansalaisilla on suuria vaikeuksia kantaa vastuuta omasta elämästään.

Kirjoittaja Raimo Vahtera on Turun Sanomien päätoimittaja.