Pääkirjoitus 22.11.1997:
Irakissa palattiin lähtöruutuun

Irakin presidentin Saddam Husseinin kolme viikkoa sitten provosoima kriisi maansa ja Yhdistyneiden kansakuntien välillä näyttää väistyneen ilman amerikkalaisten sotilaallisen voiman käyttöä. Kaikki YK:n asetarkastajat, amerikkalaiset mukaan luettuna, ovat taas palanneet tehtäviinsä Irakiin. Kokonaan jännitys ei kuitenkaan ole vielä alueelta poistunut, sillä Yhdysvallat on sovun löytymisen jälkeenkin keskittänyt joukkojaan Persianlahden alueelle.

Kriisin laukeamisesta on häpeilemättä ottanut kunnian Venäjä, jonka ulkoministeri Jevgeni Primakov yhdessä amerikkalaisen, brittiläisen ja ranskalaisen virkaveljensä kanssa rakensi Geneven yöllisessä kokouksessa sovinnon irakilaisten kanssa. Sovinto tehtiin niin taitavasti, ettei kukaan osapuolista menettänyt kasvojaan.

Ainoa, joka joutui perääntymään oli Saddam. Hänenkin takaiskunsa selitettiin parhain päin eli, ettei hän ole koskaan vastustanutkaan YK:n asetarkastuksia, ei edes amerikkalaisia tarkastajia. Ainoastaan amerikkalaisten ylivaltaa 70 tarkastajan joukossa.

Amerikkalaisten jyrkän painostuksen myötä YK pidättyi kaikista lupauksista, joilla Irakin johdolle olisi viestitetty mahdollisesta pakotteiden lieventämisestä samalla, kun tarkastuksia taas jatketaan. Sen verran Saddamille kuitenkin annettiin toivoa taloussaarron lievenemisestä, että Venäjä lupasi ponnistella sen puolesta.

Venäjän lupaus on kuitenkin yhtä tyhjän kanssa, sillä YK:n turvallisuusneuvosto on sidottu päätökseen, jonka mukaan pakotteita voidaan lieventää vasta, kun Irakin joukkotuhoaseet on luotettavasti todettu hävitetyksi. Tätä päätöstä ei Venäjä pysty muuksi muuttamaan.

Eikä Irakin parempi huomispäivä välttämättä riipu edes asetarkastuksen päättymisestä. Presidentti Bill Clinton on useassa yhteydessä kytkenyt Irakin vastaisten pakotteiden purkamisen Saddamin lähtöön maan johdosta.

Taitavasti kansaa manipuloiman pystyvä Saddam ei ole osoittanut vähäisintäkään kiinnostusta jättää diktaattorin paikkansa, eikä vallankaappauksen merkkejäkään Bagdadissa ole nähtävissä.

Amerikkalaisilla ja muillakin länsimaalaisilla on pahoja epäilyksiä siitä, että koko amerikkalaisten tarkastajien lyhytaikainen karkotus ja sitä seurannut tarkastustoiminnan keskeyttäminen oli taitavasti hoidettu manööveri jäljellä olevien joukkotuhoaseiden kätkemiseksi ja uusien aseiden kehittelyn entistä paremmaksi salaamiseksi.

Persianlahden sodan päättymisestä lähtien Irakin joukkotuhoaseista saatujen kokemusten perusteella raskaimmatkin epäilyt ovat oikeutettuja.

Ainakaan Yhdysvallat ei ole vakuuttunut Saddamin ja hänen hallintonsa luotettavuudesta. Persianlahden alueelle taas koottu mittava amerikkalainen sotilasmahti osoittaa, että Saddamin temput otetaan lännessä vakavasti. Tosiasia kuitenkin on, ettei amerikkalaisten tukena enää ole yhtä rikkumaton rintama kuin Kuwaitin vapauttamisen ja Saddamin vastaisen sodan päivinä.