Isänmaan toivojen työtoverit

Turun yliopiston henkilökuntayhdistyksen puheenjohtaja Kyllikki Rossin haastattelu ( TS Extra 15.11.) sai varmasti yliopiston monen luottamusmiesjohtajan korvat punottamaan. Olihan haastattelun antama kuva yliopiston työilmapiiristä melkoisen synkkä.

On totta, että me laitosjohtajat olemme tyhjästä reväistyjä ja yleensä pakosta asemaamme joutuneita. Kukapa tutkimukseen ja opetukseen tilaisuuden saanut varsinaisesti haluaisi antaa aikaansa hallintopapereiden pyöritykseen. Ja jos vaikka vielä niihin, niin henkilöstöhallinto on jo aivan hui-kauhistus!

Jonkinlaisena puolustuksena voi ehkä sanoa sen, että asemamme on muuttunut kovasti viimeisten viiden vuoden aikana. Kun itse aloitin ensimmäisen kauteni laitosjohtajana, tehtävä koettiin vielä lähinnä laitosneuvoston puheenjohtajana.

Sitten iski lama, joka toi mukanaan totuuden: laitosjohtaja on paitsi omiensa luottamushenkilö, myös työnantajan edustaja. Hän joutuu viemään viestiä niin alhaalta ylöspäin kuin ylhäältä alaspäin, ja niitä viestejä alkoi olla yhä enemmän. Muistan hyvin, kuinka hirvitti mennä pitämään ensimmäistä työmaakokousta aiheena pakkolomat ja henkilöstön supistukset. Ilman muuta ammattitaitoa kuin kahdenkymmenen vuoden opettajakokemus.

Kyllikki Rossi on oikeassa puhuessaan yliopiston johtamiskoulutuksen vähäisyydestä. Toisaalta uskon useimpien luottamusjohtajien yrittävän parhaansa. Tosiseikka myös on, että yliopisto ei ole yritys eikä siitä sitä tule. Puhutaan vaikka kuinka tulosvastuusta. Asiantuntijaorganisaatiolle sopii, että johtajat tulevat omasta joukosta, ja se taas tuo mukanaan määräaikaisuuden.

Lisäksi haastattelusta unohtui yksi olennainen asia: yliopiston kokonaisuus. Kahden mainitun henkilöstöryhmän lisäksi yliopistossa on opiskelijoita.

Viime viikkojen uutiskuvat Helsingin yliopistossa oikeuksiaan puolustavista ylioppilaista ja oman ylioppilaskuntamme 75-vuotisjuhlinta ovat muutenkin saaneet pohdiskelemaan opiskelevaa nuorisoa nyt ja omana opiskeluaikana.

Yliopistossa vallitsee minusta monella tavalla reilumpi peli kuin 60- tai 70-luvulla. Opiskelija on nykyisin realistisempi ja rohkeampi, asenteiltaan jotenkin hyvin terve. Meillä kaikilla on yhteinen päämäärä, koulutuksen ja tutkimuksen kehittäminen. Se näkyi mainiosti muutaman viikon takaisessa uudessa yliopiston valtauksessa Helsingissä.

Me yliopiston työntekijät olemme melkoisen etuoikeutettuja saadessamme päivittäin työskennellä virkeiden nuorten ihmisten kanssa. Luonnollisesti useinkin ärsytämme toisiamme vallan mahdottomasti. Meistä opettajista ja tutkijoista ehkä tuntuu, että opiskelijat eivät riittävässä määrin arvosta vaivannäköämme. Opiskelijat toivovat meidän olevan dynaamisempia ja valmiimpia uudistuksiin. Eri työntekijäryhmien välillä on työtehtävien erilaisuudesta johtuvia ristiriitoja, ja näännyksissä olemme aika ajoin kaikki. Yliopisto on työpaikka siinä kuin muutkin, kuten haastattelun kuvatekstissä todettiin.

Toivottavasti toisinaan muistamme kuitenkin myös Nikolai Gogolin opetuksen: ei pidä peiliä syyttää jos naama on vino.

Riitta Pyykkö
venäjän kielen ja kulttuurin apulaisprofessori
Turun yliopisto