Pääkirjoitus 6.11.1997:
PN:n talous retuperällä

Kun Suomi ja Ruotsi liittyivät Euroopan unionin jäseneksi siellä jo olleen Tanskan seuraksi, joutui pohjoismaisen yhteistyön pääfoorumi Pohjoismaiden neuvosto joksikin ajaksi vaikeaan identiteettikriisiin. Siitä selviydyttiin PN:n toimintoja järkeistämällä. Säästöjen ja tehokkuuden tietä neuvosto joutui uudistumisprosessiin, joka muun muassa vei sen sihteeristön Tukholmasta Kööpenhaminaan ministerineuvoston kylkiäiseksi. Kaikki ei kuitenkaan sujunut niin kuin piti. PN:n sihteeristön leväperäinen suhtautuminen taloudenhoitoon on viemässä säästötoimien hyödyn.

Ruotsin valtion tilintarkastajat ovat löytäneet Pohjoismaiden neuvoston sihteeristön tileistä paljon huomautettavaa juuri ajanjaksolta, jolloin sihteeristö muutti Kööpenhaminaan.

Pohjoismainen yhteistyö näyttää saaneen riesakseen samanlaisen holtittoman rahankäytön, joka vaivaa monia muitakin suuria kansainvälisiä organisaatioita. Kun rahaa tulee monesta lähteestä ja sitä näyttää olevan runsaasti, katoaa virkakunnalta suhteellisuuden taju ja tinkimätön vastuullisuus alkaa heiketä.

PN:n sihteeristö on maksellut virkailijoilleen tuplapalkkoja. Erilaisten korvausten maksamisessa on kassaa käytetty avokätisesti ja neuvoston arvokastakin omaisuutta on hävitetty tarkemmin kirjaamatta.

Onkin kysyttävä, onko Pohjoismaiden neuvosto organisaationa sairastunut suuren muutosprosessinsa yhteydessä samaan tautiin, joka tunnetaan myös Yhdistyneistä kansakunnista, Euroopan unionista ja vieläpä kansainvälisestä olympiakomiteastakin.

Kaikkia näitä yhteisöjä on moitittu toistuvasti hillittömästä ja tuhlailevasta rahankäytöstä. Niidenkin rahat tulevat niin monesta lähteestä ja niin vuolaina virtoina, etteivät yksittäiset virkailijat enää kykene samastumaan yksittäisiin maksajiin, jotka viime kädessä ovat jäsenmaiden tavallisia veronmaksajia.

Pohjoismaiden neuvosto on organisaationa pieni verrattuna moniin muihin kansainvälisiin parlamentaarisiin organisaatioihin. Luulisikin, että sen varainhoidon järjestäminen kestävälle pohjalle olisi helppoa. Ruotsalaisten tilintarkastajien kertomus antaa kuitenkin kuvan aivan toisenlaisesta todellisuudesta.

Suuri osa Pohjoismaiden neuvoston erilaisista laitoksista joka puolella Pohjolaa on yhä alasajovaiheessa. Näyttääkin siltä, että prosessiin liittyy virkakunnan keskuudessa jonkinlaisia maailmanlopun tunnelmia, eikä terveistä pelisäännöistä oikein pidetä kiinni.

Jo nyt alkaa olla kyseenalaista, kertyikö edes sihteeristön siirtämisestä Tukholmasta Kööpenhaminaan ja selvistä supistamispäätöksistä mitään säästöä. Muuton yhteydessä supistettua virkakuntaa on jälleen ryhdytty lisäämään ja menot ovat kasvussa siitä huolimatta, että jokainen Pohjoismaa on ilmaissut selvästi halunsa kulujen leikkaamiseen.

Hoitamalla talouttaan kehnosti PN:n sihteeristö sahaa omaa oksaansa. Ei olekaan ihmettelemistä, että joillakin tahoilla tämänkaltainen kallis pohjoismainen yhteistyö nähdään aikansa eläneeksi ja lakkauttamiskelpoiseksi instituutioksi.