Pääkirjoitus 1.11. 1997:
Lapset kouluun eikä orjiksi

Vaikka lähes kaikki YK:n jäsenmaat ovat hyväksyneet vuonna 1989 laaditun lastenoikeuksien sopimuksen, jossa muun muassa rajoitetaan tuntuvasti lapsityövoiman käyttöä, työskentelee kaikkiaan noin 250 miljoonaa lasta terveydelle haitallisissa ja koulunkäyntiä estävissä oloissa eri puolilla maailmaa.

Kokemukset yrityksistä lapsityön vähentämiseksi ovat masentavia ja ristiriitaisia. Oslossa juuri päättynyt suuri konferenssi ei ole poikkeus loputtomassa miltei hyödyttömien kokousten sarjassa. Lapsityö on pikemminkin lisääntymässä kuin vähenemässä

Oslon kokouksessa ei pyrittykään pyyhkäisemään koko lapsityövoiman käytön ongelmakenttää pois maailmasta, vaan keskityttiin sen räikeimpiin ja lasten kannalta vahingollisimpiin lohkoihin. Olisi suuri edistysaskel, jos lapsiprostituutio, velkaorjuus ja työt vaarallisissa kohteissa kyettäisiin supistamaan nykyisistä suurista mitoista mahdollisimman vähiin.

Oslossa hyväksytty toimintaohjelma on paperilla hyvä, mutta takeita sen toteutumisesta ei valitettavasti ole. Lapsistyövoiman käyttö on juurtunut niin syvälle kehitysmaiden yhteiskuntiin, että sen poistaminen horjuttaisi perheiden ja koko yhteisön elämänmenoa perusteellisesti.

Köyhyys ja lapsityövoiman käyttö käyvät käsi kädessä. Ilman köyhyyden poistamista ei voida poistaa lasten usein epäinhimillistä työntekoakaan. Kehitysmaista on runsaasti kokemuksia siitä, että lasten työnteon lopettaminen on vain entisestään lisännyt köyhyyttä ja kurjuutta.

Jos rikkaat maat kytkevät yhteen lapsityövoiman käytön ja kansainvälisen kaupan käyttämällä pakotteita kehitysmaita ja niiden tuotteita vastaan, saattavat seuraukset olla arvaamattomia ja ainakin toisenlaisia kuin tavoitteet.

Uhoavien lapsityön poistamispuheiden asemesta onkin yhä useammin alettu puhua työtä tekevien lasten työolojen parantamisesta. Joissakin maissa se voi olla ainoa järjellinen vaihtoehto koko yhteiskunnan pystyssä pitämiseksi, niin hataralla pohjalla kuin tällaisen työn teettäminen moraalisesti ja inhimillisesti onkin.

On kuitenkin kohtuullista vaatia kehitysmaiden lapsillekin ensisijaisesti oikeutta käydä koulua ja saada opetusta. Kehittyneiden teollisuusmaiden näkökulmasta on itsestään selvää, että lapset kuuluvat kouluun eikä orjiksi tehtaisiin, kaivoksiin tai bordelleihin. Koulutuksen merkitystä korostetaan myös Oslon toimintaohjelmassa.

Erityisesti kehitysmaiden hallitusten tulisi yhdenmukaistaa lapsityötä koskeva lainsäädäntönsä kansainvälisten säännösten kanssa.

Ilman kansainvälisiä pakotteita ja boikotteja lapsityövoiman riistämisestä ei päästä eroon. Niitä on kuitenkin käytettävä harkiten, mutta samalla muistaen, että lapsityön kaikkein pahimpien muotojen kitkemisessä ei ole sijaa pehmoilulle.

Myös Suomen on oltava aktiivinen ja osallistuttava kansainvälisiin ponnisteluihin lasten aseman parantamiseksi. Hollannissa ja Sveitsissä jo käytössä oleva ns. oikeudenmukaisen maailmankaupan merkintä voi osoittautua ajan mittaan hyväksi keinoksi asian edistämisessä. Suomella on jo periaatteellinen valmius tällaisen käytännön omaksumiseen.