Markka ei ole aliarvostettu

Yrityskonsultti Kaarlo Ilmanen käsitteli tässä lehdessä 22.10. Suomen Emu-ratkaisua, pitäen sitä sinänsä suotavana. Samalla hän katsoi, että Suomen olisi mentävä Emuun nykyistä korkeammalla markan arvolla.

Yksi ecu on nyt 5,85 markkaa, mutta Ilmasen käsityksen mukaan kurssin tulisi olla noin 5,30. Tämä kohottaisi aikanaan markkamääräisen varallisuuden euroarvoja ja keventäisi myös valuuttamääräisten velkojen hoitamisen taakkaa. Ehdotuksen perusteluna viitattiin myös ex-professori Antti Tanskasen ja Protoksen tutkijan Petteri Hirvosen käsityksiin. Kumpikaan näistä ei ole tosiasiassa pysähtynyt todella ajattelemaan asiaa. Kaarlo Ilmasen ehdotukselle ei yleensäkään löydy kunnon perusteluja.

Kustannuspohjaisten kilpailukykyindeksien mukaan on Suomen kilpailukyky nyt kyllä viime vuosikymmenien keskiarvon yläpuolella. Voi kuitenkin kysyä, mitä ihasteltavaa tässä keskiarvossa on, kun juuri sen ilmentämä tilanne vei Suomen vaikeuksiin? Varsinkin koko 1980-luvun ajan oltiin selvästi keskiarvon alapuolella. Tämä johti siihen viennin heikkoon kehitykseen ja rajuun velkaantumiseen, minkä tuloksena syntyi 1990-93 kriisi. Olisiko samaa politiikkaa kokeiltava taas uudestaan?

Suomen ulkomainen velka oli vuoden 1996 lopussa yhä noin 250 miljardia markkaa. On selvää, että näin velkainen maa tarvitsee kauppataseen ylijäämää, kun ulosvirtaavat pääomakorvaukset (korot, voitot ym.) ovat yli 30 miljardi markkaa ja nettomielessäkin lähes 20 miljardia. Vajausta syntyi myös matkailutaseessa. Koko vaihtotase on kyllä ylijäämäinen, mutta tämä onkin ainoa tapa supistaa ulkomaista nettovelkaa. Maksutaseen tila ei siis tue käsitystä, että markka olisi tahallisesti aliarvostettu.

Samaan johtopäätökseen tullaan jos asiaa tarkastellaan analyyttisemmin valuuttakurssien teorian valossa. Kilpailukykyindeksien teoriayhteyden muodostaa ostovoimapariteettiteorian ns. komparatiivinen versio, joka liittyy eri maiden suhteelliseen kustannus- ja hintakehitykseen. Nykyisen yhä syvenevän integraation oloissa on valuuttakurssien oikeellisuutta kuitenkin arvioitava entistä selvemmin ns. absoluuttisen ostovoimateorian avulla. Siinä on kysymys hyödykehintojen poikkileikkaustarkastelusta.

Jos väitämme, että markka on vuonna 1997 aliarvostettu, olisi voitava osoittaa, että Suomi on nyt ulkomaalaisille erityisen halpa maa. Näin ei todellakaan ole, vaan Suomi on kalleusvertailuissa enintään keskitasoa. Osittain Suomi on yhä kallis maa.

Markka ei siis ole aliarvostettu, vaan virallinen keskikurssi jonka mukaan ecun hinta on 5,85 markkaa on varsin sopiva. Se että perinteisen indeksitarkastelun mukaan Suomen kilpailukyky on nyt korkealla tasolla, johtuu siitä että Suomen hintataso on 1990-luvulla harppauksenomaisesti lähestynyt eurooppalaista tasoa. Tämä ei merkitse keinotekoista etua eikä polkumyyntiä, vaan tällainen siirtymä on mm. EU-jäsenyyden vuoksi ollut väistämätön. Nykyinen hintatilanne on voitava säilyttää. Ilmasen ehdotuksessa ei oteta tätä huomioon, vaan hänen toivomansa revalvointi johtaisi suomalaisten tuotteiden euromääräisten hintojen epäsuotavaan kohoamiseen.

Vaikka Kaarlo Ilmasen toivoma varallisuusarvojen korottaminen voikin tuntua houkuttelevalta, ei tällainen taikatemppu ole mahdollinen eikä ainakaan järkevä. Markka on sitä paitsi jo alkuvuoden 1993 jälkeen selvästi vahvistunut. Vuoden 1995 paikkeilla tässä mentiin jopa liian pitkälle, mikä onneksi korjaantui vuonna 1996. Nyt on turvattava se, että Emuun mennään suomalaisen tuotannon edellytykset turvaavien hintasuhteiden pohjalta. Markan ulkoiseen arvoon kohdistuneet muutosspekulaatiot ovat myös Emuun sopeutumista ajatellen vaarallisia.

Veikko Reinikainen
Turun kauppakorkeakoulu