PÄÄKIRJOITUS 27. 10. 1997:
Liettuan ja Venäjän sopimus
askel oikeaan suuntaan

Liettuan presidentin Algirdas Brazauskasin Venäjän-vierailu toteutui perinteisin seremonioin.
Liettuan presidentin Algirdas Brazauskasin Venäjän-vierailu toteutui perinteisin seremonioin.

Liettuan presidentin Algirdas Brazauskasin viikonvaihteessa päättynyt Venäjän-vierailu ei jäänyt rutiinimaiseksi. Päinvastoin juuri lokakuuta 1997 saatetaan myöhemmin tarkastella jopa historiallisena reseptinä, joka avasi uusia mahdollisuuksia Venäjän ja koko Baltian suhteiden tervehdyttämiseen. Kiinnostavaa ja kuvaavaa on se, että nytkin Baltian maista näyttelee pääroolia Liettua; neljä vuotta sitten se oli alueen kolmesta valtiosta ensimmäinen, josta Venäjä kotiutti sotilaansa.

Olisi sangen naiivia arvioida, että Venäjä tekee nyt Baltian-suhteissaan myötäsukaisen täyskäännöksen. Moskovan näkökulmasta rajasopimus Vilnan kanssa kuuluu kylmään ja laskelmoituun reaalipolitiikkaan. Kysymys ei ole niinkään Liettuasta kuin Venäjän erillisalueesta Kaliningradista, jossa sijaitsee mittava laivastotukikohta. Itämeren alueen strategisissa suunnitelmissa kansainvälisen yhteisön on aina muistettava Venäjän erillisalue.

Koska Puolan Nato-pyrkimykset etenevät sovitulla tavalla, Venäjällä ja Natolla tulee ennen pitkää olemaan itäisessä Keski-Euroopassa yhteistä rajaa - täsmälleen Kaliningradin alueen verran. Jos Liettuakin lähentyy Natoon, ei ole absurdia kaavailla tilannetta, jossa yksi osa Venäjästä on Naton alueen ympäröimä. Kremlin on yksinkertaisesti pakko kohentaa Liettuan-suhteitaan; rajasopimus jää kauas hyvän tahdon eleistä.

Näistä taustoista huolimatta Liettuan ja Venäjän nyt solmima rajasopimus kuuluu maanosamme valtiollisten suhteiden myönteisiin askeliin. Suomessa ei ole kenties huomattu niin näkyvästi kuin Baltiassa, että Venäjän duumassa esiintyy äänekkäitä puheenvuoroja, joissa vaaditaan Moskovan alaisuuteen Kaliningradin naapurustossa sijaitsevaa Klaipedan aluetta. Ajatus on ällistyttävä, eikä sitä voisi edes ottaa todesta, elleivät duuman puheenvuorot olisi olleet toistuvia ja aggressiivisia.

Brazauskasin ja Boris Jeltsinin allekirjoittama sopimus taittaa näiltä vaatimuksilta kärjen selväsanaisesti ja ykskantaan. Klaipeda kuuluu Liettuaan yhtä luonnollisesti kuin uudestaan itsenäistyneen valtion muutkin alueet.

Todelliseen laajempaan merkitykseen Liettuan ja Venäjän rajasopimus kohoaa, jos se auraa tietä vastaaviin sopimuksiin Latvian ja Venäjän sekä Viron ja Venäjän kesken; silloin Kreml ottaisi tuntuvan askeleen suhteiden normaalistamiseen koko Baltian kanssa. Verukkeena vastahakoisuudelleen Moskova on vedonnut kansallisuudeltaan venäläisten kohteluun Virossa ja Latviassa. Kremlin olisi korkea aika ottaa lusikka kauniiseen käteen ja neuvotella rajoista sitomatta ratkaisuja vähemmistökysymykseen.