Havaintoja-kolumni
Raimo Vahtera:
Sosiaalidemokratian ytimessä

Solidaarisuus eli yhteisvastuullisuus oli yksi niistä tekijöistä, joilla Arja Alho perusteli eroaan ministerin tehtävästä.

Hän tunsi solidaarisuutta sosiaalidemokraattista liikettä ja sen arvoja kohtaan.

Ulospäin näytti siltä, että sitä ennen Alho tunsi solidaarisuutta Ulf Sundqvistia kohtaan.

Mitkä ovat ne sosiaalidemokraattiset arvot, jotka Alho asetti ministerin postin edelle?

Helppo vastaus löytyy puolueen periaate- ja erityisohjelmista. Niitä on kirjoitettu aina, kun uudistustarve on havaittu.

Ohjelmiaan ovat uusineet kaikki puolueet. Kun yhteiskunta muuttuu, puolueidenkin on muututtava.

Puolueiden arvoja ja tavoitteita, joilla ne arvomaailmaansa toteuttavat, on tutkittu. Tutkimusmateriaali on yleensä ollut kirjoitettua: periaate- ja muut ohjelmat, puoluekokouspäätökset, muut päätökset, linja- ja muut puheet.

Kun jo edesmennyt apulaisprofessori Onni Rantala viime vuosikymmenen alussa tutki maamme puolueiden muuttumista, hän totesi, että siihenastinen tutkimus oli aukollista.

Aukollista se on edelleenkin. Puolueiden tuottamat paperit ovat paperia. Niillä ei välttämättä ole liiemmälti yhtymäkohtia reaalimaailmaan.

Papereissa ja puheissa vilisevät oikeudenmukaisuus, tasa-arvo ja väliin solidaarisuuskin, mutta tekoihin ne eivät niin usein yllä.

Kunnallispolitiikassakin voidaan esimerkiksi myydä olutta ja kun klappi paljastuu, ollaan äimän käkenä. Kuinka tällainen voi sattua meille. Mehän olemme hyviä ihmisiä.

Nykyisin kun politiikka yhä enemmän henkilöityy, olisi mielestäni aiheellista tarkastella puolueita myös niiden johtohenkilöiden kautta.

Ohjelmat ovat mapeissa, henkilöt johtavat.

Yksinkertaistaen: Sdp on Paavo Lipponen, ja päinvastoin.

Todellisuudessa valtaa pitävät puolueiden eliitit; valtakunnallinen, alueelliset ja paikalliset eliitit.

Ideaalitilanteessa - niin voi ainakin kuvitella - periaateohjelma henkilöityy eliitin jäsenessä. Puolueen arvot ja yksilön arvot olisivat yhteneväiset.

Ehkäpä joissakin tapauksissa niin käykin, usein ei.

Minusta Ulf Sundqvistin uraa ja kehitystä poliittisen ja taloudellisen eliitin jäseneksi on aihetta katsoa myös sosiaalidemokratian kannalta.

Sundqvist on yksi suomalaisen sosiaalidemokratian henkilöitymistä. Ainakin hänen pitäisi olla.

Hän on nuoresta pitäen ollut aatteen mies. Kaikki olemme luulleet, että se aate on sosiaalidemokratia.

Sosiaalidemokratia nosti hänet eduskuntaan, puoluesihteeriksi, ministeriksi, pankinjohtajaksi ja lopulta hänet huudettiin puolueen puheenjohtajaksi.

Hänen piti pelastaa Pertti Paasion muka pulaan jättämä puolue ahdingosta.

Lopun tiedämme kaikki, liiankin hyvin.

Ulf Sundqvist ei ole tehnyt rikosta. Siitä meitä on muistutettu. Hän aiheutti vain vahinkoa.

Jos olisin sosiaalidemokraatti, sanoisin, että hän on rikkonut sosiaalidemokraattista liikettä ja sen arvoja vastaan.

Hän on liukkaan liikemiehen tavoin kiemurrellut yhteiskunnallisista velvollisuuksistaan haihduttamalla omaisuutensa tavalla, jonka edessä viranomaiset ovat olleet voimattomia, ainakin toistaiseksi.

Itse hän katsoo, ettei ole tehnyt mitään väärää. Häntä kohtaan on oltu kohtuuttomia.

Sundqvistin ainut elävä ja palava aate näyttää olevan tuttu: oikein väärin, kokoon käärin.

Onko se sosiaalidemokratiaa? Onko se sen kovaa ydintä?

Ei Sundqvist ole mikään harvinaisuus. Hän on uransa ja aiheuttamansa vahingon takia näkyvin.

Vaikka elämmekin aikaa, jolloin millään ei tunnu olevan mitään väliä, sosiaalidemokratiankaan seinät ja katto eivät voi venyä aivan miten vain.

Jossakin pitäisi tulla arvojen vastaan. Eikö vain.

Kirjoittaja Raimo Vahtera on Turun Sanomien päätoimittaja.