Havaintoja-kolumni
Raimo Vahtera:
Totta sekä oikeaa...

...horjumatta puolla. Laulun säe sopisi vaikkapa journalistien motoksi, ainakin juhlapäivinä.

Arjessa on kuitenkin vaikea aina sanoa, mikä on totta ja mikä oikeaa.

Suomalaisen lakimiesyhdistyksen tilaisuudessa Helsingissä pohdittiin oikeutta, mediaa, tutkimusta ja todellisuutta.

Kansleri Risto Ihamuotila muistutti tutkimuksen neljästä kriteeristä: 1. objektiivisuus, 2. kriittisyys, 3. itsekorjaavuus ja 4. autonomisuus.

Kuten päätoimittaja Janne Virkkunen huomautti, samat kriteerit pätevät myös hyvään journalismiin.

Siitä aineistosta, josta toimittaja juttunsa kirjoittaa, ei pitäisi syntyä asiasisällöltään kovin monenlaisia juttuja. Jutut toki vaihtelevat: yksi maalaa sanoilla, toinen toteaa.

Kriittisyys on perusasenne. Sillä nähdään aitaakin, ei vain seipäitä.

Itsekorjaavuus on asia, jossa on korjattavaa. Se ei ole kuitenkaan vain toimittajien käsissä. Vastuullisia lukijoitakin tarvitaan.

Juttuun, mihin tahansa, saattaa pujahtaa virhe, joka vie koko homman vinoon.

Juttu voi kumminkin näyttää hyvältä ja menee läpi, koska toimittaja ei ole virhettä havainnut. Tai - niinkin sattuu - toimittaja on ymmärtänyt asian tai osan siitä väärin.

Jos toimittaja huomaa virheen, hänen velvollisuutensa on korjata se. Se on itsekorjaavuutta.

Mutta aina ei toimittaja huomaa virhettä. Lisäksi: kun lehti on lukijoilla, toimittaja on jo uuden aiheen kimpussa. Hänelle se juttu on taaksejäänyttä elämää.

Jos joku lukija tai asianomainen ei puutu virheeseen, kukaan ei korjaa sitä ja se jää elämään.

Seuraava toimittaja, jonka juttu sivuaa samaa aihepiiriä, poimii arkistosta mahdollisesti saman virheen, ja virhe saa jälkeläisiä.

Siksi on erinomaisen tärkeää, että lukija joka havaitsee kohtuullisen merkittävän asiavirheen, muistuttaa toimitusta siitä, miten asia oikein on.

Sellaisten lapsusten takia, joiden oikean laidan kaikki tietävät, ei kannata vaivaa nähdä.

Oma lukunsa ovat ne tapaukset, joissa jutussa oleva tai siihen kytketty henkilö kokee, että juttu meni metsään ja pahasti. Silloin hänellä on oikeus korjata virhe, jos jutussa sellainen on, tai esittää oma näkemyksenä asiasta.

Kyse on vastineoikeudesta.

Vastineissa on tuolloin tällöin peräkaneetteja. Niitä ei yleensä pidetä hyvänä lehtimiestapana. Mutta vain yleensä.

Vastineoikeuden varjolla ei voi saada julkaistuksi lehdissä mitä tahansa puppua. Lehdillä on oikeus kommentoida asiaa, jos siihen on syytä.

Esimerkki: jos lehdellä on näyttö siitä, että virkamies A otti lahjuksen ja lehti tekee siitä jutun, Aalla on mahdollisuus kertoa oma käsityksensä tapahtumasta.

Jos A sanoo, ettei ollut siellä päinkään missä lahjuksia jaettiin, toimituksella on oikeus kirjoittaa vastineen perään, että toimitus pysyy kannassaan. Tämä edellyttää tietenkin, että toimituksella on näyttö asiasta.

Tästä journalistiliiton lakimies Timo Vuortama äskettäin valisti toimittajia.

Jos vastineoikeus sisältäisi sen, että vastinetta ei saisi kommentoida, vastineina voitaisiin lehtiin syöttää vaikka kuinka paksuja valheita.

Se olisi karkeasti vastoin hyvää lehtimiestapaa.

Suomen kansa tietää myös sananlaskun siitä, mitä syntyy kun hosutaan.

Itse sorruin hosumisen syntiin toissa viikolla. Ehkä sitä avitti se, että kirjoitin väitöskirjasta, jonka mukaan tyhjänpuhujasta voi tulla menestynyt mies.

Niinpä siinä hössäkässä tein tyhjännaurajastakin miehen.

Kansahan kyllä tietää, ja minäkin, että räkänokastakin miehen saa, muttei tyhjännaurajasta.

Pitää katsoa mille nauraa.

Kiitos niille tarkkaavaisille lukijoille, jotka muistuttivat virheestä.

Sellaista sattuu vaikkei saisi.

Kirjoittaja Raimo Vahtera on Turun Sanomien päätoimittaja.