Kirkon uskottavuus
ja haasteet

Uusi työkausi seurakunnissakin on alkanut. Piirit, kerhot ja monenlaiset tilaisuudet kutsuvat ihmisiä kokoon. Kirkko odottaa, että sen kutsuun vastattaisiin ja kirkkoihin ja seurakunnan tiloihin virtaisi kansaa pilvin pimein. Kirkko odottaa tätä, mutta mitä ihmiset odottavat kirkolta. Sitähän voi miettiä näin syksyn alettua.

Suomalainen yhteiskunta ei voi hyvin. Hädässä olevia, ahdistuneita ja kärsiviä riittää joka puolella Suomea. Kun yhteiskunnan instituutiot eivät pysty auttamaan, huudetaan kirkkoa avuksi.

Kyselyjen perusteella tiedetään, että kolme neljästä suomalaisesta odottaa ja toivoo, että kirkko tukisi työttömiä entistä voimakkaammin. Lähes yhtä suuri joukko on niitä, jotka odottavat kirkon tuovan nykyistä suoremmin esille yhteiskunnallisia epäkohtia.

Lyhyesti sanottuna: ihmiset odottavat, että kirkon auttava käsi tarttuisi köyhän, ahdistuneen, kärsivän ja onnettoman lähimmäisen käteen.

Kirkko on instituutio, kollektiivinen kokonaisuus ja sellaisenaan kasvoton. Silloinhan sitä on helppo huutaa apuun. Mutta kirkko koostuu yksittäisistä jäsenistä, meistä jokaisesta. Nyt huudetaan apuun meitä jokaista, ei vain tuota naapuria ja joka sunnuntain kirkossakävijää.

Ruotsinsuomalainen pastori Lennart Koskinen antaa lyhyen ja ytimekkään neuvon: Rakasta! Tee!

Näitten kehotusten alta ei ole helppo luikerrella pois.

Kirkon ulkomaanavun johtaja Tapio Saraneva on sanonut, että jos usko ei synnytä mitään huolta heikoista ja kärsivistä, voi kysyä, onko armon sanoma mennyt perille. Sillä köyhien auttaminen on kirkon uskottavuuskysymys.

Hän ehdottaa radikaalisti, että ihmiset voisivat antaa prosentin tuloistaan avustustoimintaan. Meidän ihmisyytemme punnitaan siinä, mitä me teemme heikoille.

Simo Rundgren sanoi radiosaarnassaan: Sinun on oltava kuin Kristus, joka tulee tänne sairaitten ihmisten mutalammikoille.

Kirkko ja sen jäsenet ovat ankaran haasteen edessä.

Kirjoittaja on Turun seurakuntien kuvataidetoimikunnan puheenjohtaja.