Pääkirjoitus 13.9.1997:
Norja odottaa vaalivoittajalta
avausta rikkauksien käyttöön

Kuten odottaa saattoi, on Norjan työväenpuolueen kannatus noussut vaalikampanjan viimeisinä päivinä. Vielä kuukausi sitten Thorbjörn Jaglandin asema pääministerinä näytti tukalalta, kun mielipidemittaukset lupasivat työväenpuolueelle edellisiä vaaleja paljon heikompaa kannatusta. Norjalaiset menevät vaaliuurnille maanantaina ja Jagland voi nukkua lähiyöt rauhassa; vaalimörkönä kummitellut Carl J. Hagenin populistinen edistyspuolue ei sittenkään pysty horjuttamaan perusteellisesti Norjan poliittisia kuvioita.

Työväenpuolue on jo kymmenen vuotta pitänyt valtaa Norjassa vähemmistöhallituksella. Sama suuntaus näyttää jatkuvan vaalien jälkeenkin. Keskustan ja oikeiston oppositio on kykenemätön yhdistämään voimiaan niin, että ne saisivat kokoon toimivan vähemmistöhallituksen. Lähes itsestään selvää on, ettei populistipuolue saa kumppaneita miltään suunnalta ja sen todennäköinen vaalimenestys vahvistaakin vain puolueen oppositioasemaa.

Norjalaiseen poliittiseen perinteeseen kuuluu, että yhden puolueen vähemmistöhallitukset ovat sitkeähenkisempiä kuin monipuoluehallitukset. Siksi kukaan ei vakavissaan usko, että Jagland löisi hanskat tiskiin, kuten hän kuukauden päivät sitten uhkasi, jos kannatus vaaleissa ei ylitä 37 prosentin rajaa. Neljä päivää ennen vaaleja mielipidemittaus jo osoitti noin 40 prosentin kannatusta ja vanhan mallin jatkuminen näyttää todennäköiseltä.

Kristillisen kansanpuolueen, keskustapuolueen ja liberaalisen venstre-puolueen kokoomushallitus on periaatteessa mahdollinen, mutta puolueiden tavoitteet ovat liian kaukana toisistaan järkevän hallitusohjelman laatimiseksi. Sitä paitsi nämä puolueet tarvitsivat välttämättä konservatiivipuolueen tuen onnistuakseen pysymään hallitusvastuussa.

Varsinkin populistinen edistyspuolue on käynyt vaalikampanjan aikana hanakasti työväenpuolueen ja hallituksen kimppuun. Herkullisia tilaisuuksia ja arvostelun aiheita on ollut runsaasti.

Kaikki tietävät, että Norja on ökyrikas valtio, joka pumppaa Pohjanmeren öljyä suoraan valtion kassaan. Myös norjalaiset itse tietävät sen, mutta eivät aina jokapäiväisessä elämässään sitä huomaa. Vaikka valtionvelkaa ei ole lainkaan ja budjetti vuodesta toiseen runsaasti ylijäämäinen, on moni asia Norjassa silti suorastaan retuperällä. Erityisesti sosiaali- ja terveyslohko norjalaisessa yhteiskunnassa on suomalaisenkin mittapuun mukaan puutteellisesti hoidettu. Sairaalat ovat kehnosti varustettuja ja esimerkiksi kouluruokailu on jokseenkin tuntematon sosiaalinen etu.

Kysymys ei ole siitä, ettei Norjan työväenpuolueen vähemmistöhallitus olisi tietoinen näistä puutteista tai ettei olisi rahaa huomattaviin laajennuksiin myös sosiaalipolitiikan lohkolla. Hallitus pelkää kuollakseen inflaation ryöstäytymistä valloilleen ja rahassa kylpevän talouden ylikuumenemista kaikkine ikävine seurauksineen.

Tässä hillintätaloudessa hallitus on mennyt liian pitkälle. Se on antanut vapaata kasvualustaa protestiliikkeelle, jonka on helppo heittää sinänsä paikkansa pitäviä arvostelupiikkejä syrjästä hallituksen suuntaan.

Kun Jagland vaalien jälkeen näyttää jatkavan vallanpitoa, hänen on pakko ennemmin tai myöhemmin kallistaa korvansa myös sosiaalisia uudistuksia oikeutetusti vaativien suuntaan.