Kakkospääkirjoitus 12.9.1997:
Työ ansaitsee oikean arvon

Työn arvosta lauletaan tutussa laulussa. Sen mukaan laiho kasvaa kyntäjälle, arvo työnsä täyttäjälle. Laulu syntyi aikana, jolloin työn jälki oli useimmiten näkyvää.

Suo kuivui ja laiho kasvoi raskaan työn tuloksena. Puhumalla ei pärjännyt. Sittemmin työt ovat eriytyneet. Töiden lisäksi, ehkäpä enemmänkin, työehtosopimukset ovat määrittäneet töiden arvon.

Työn sisällön muutokset ovat kuitenkin edenneet paljon sopimustekstien muutoksia nopeammin. Työ, jota sopimus arvostaa, voi ollakin vaativuudeltaan alhainen. Toisaalta osaamista vaativaa työtä ei sopimus aina arvosta.

Ongelma ei ole uusi. Erilaisten töiden vaativuuksia on tutkittu pitkään. Nykyjärjestelmillä erot on löydettävissä myös asiantuntijatöissä. Muutokset kilpistyvät usein kuitenkin olemassa olevaan järjestelmään, ja saavutettuihin etuihin.

Työmarkkinajärjestöt julkistivat hiljan yhteisen oppaan työn vaativuuden arvioinnin periaatteista. Arvioinnilla pyritään muun muassa siihen, ettei pelkkä titteli takaa tuntuvaa palkkaa. Työn vaativuus on palkan peruste.

Järjestelmiä on kokeiltu julkisellakin sektorilla. Ennakkoluulot ovat syvällä, eivätkä aina aiheetta. Kun tähän saakka monessa laitoksessa pärstä on merkinnyt, mihin se vastaisuudessa tyystin katoaisi. Nykyisin tosin puhutaan mieluummin henkilökemiasta kuin pärstäkertoimista.

Pienipalkkaiset naiset haluavat järjestelmää, koska uskovat siitä olevan hyötyä. Epäluuloiset eivät usko minkään muuttuvan. Äänekkäimmät vastustajat ovat kykyjensä ylärajoilla työskentelevät esimiehet.

Monella alalla arvioinnin perusteet on löydetty yhteistuumin. Toteutukseen on kuitenkin matkaa, koska lähtökohdaksi on otettu, ettei keneltäkään leikata. Uudistus odottaa tuntuvaa palkankorotusvaraa, jotta se käynnistyi.

Uudistusta on syytä kuitenkin viedä eteenpäin, vaikka hitaammassakin tahdissa. Kun palkka maksetaan työstä eikä esimerkiksi työajasta, se heijastuu myös työn tuloksiin.

Ahneus osaamiseen on arvo, jota kannattaa ylläpitää.