Miksi en kelpaa työkaveriksi?

Osallistuin talven ja kevään aikana Kynnys ry:n järjestämään Resurssi-koulutukseen, jonka tarkoituksena on vammaisten sopeuttaminen työelämään. Koulutus oli kiinnostava ja siellä sain tuntea olevani yhtä tärkeä ja osaava osa työvoimaa kuin muutkin töitä hakevat ja työelämään haluavat.

Pitkäaikainen haaveeni on ollut päästä vastaanottotyöhön terveydenhuoltoon. Sainkin kutsun työhaastatteluun Pansion-Pernon terveyskeskukseen ja olin paikalla sovittuna ajankohtana. Kaikki sujui hyvin ja minulle esiteltiin niin talon toimintaa kuin toimitilojakin. Mainittiin jopa, että juuri heillä on riittävän tilavat käytävät ja huoneet myös pyörätuolilla liikkumiseen. Terveyskeskuksessa on jopa inva-wc.

Keskustelimme haastattelijan kanssa toimenkuvastani, mikä liittyisi työharjoittelujaksooni. jonka tulisin suorittamaan ko. terveyskeskuksessa. Kävimme läpi asiat, jotka ovat minulle mahdollisia ja mitkä eivät. Asia tuntui olevan kunnossa ja sovimmekin jo valmiiksi elokuisen päivämäärän, jolloin aloittaisin työharjoittelun Pansion-Pernon terveysasemalla.

Kävimme vielä tervehtimässä tulevia työtovereitani, joita oli neljä vakituista sekä todennäköisesti yksi siviilipalvelusta suorittava nuorimies. Työntekijät jatkoivat työskentelyään aivan kuin he eivät olisi edes huomanneet läsnäoloani. Ainoastaan farkkuhousuinen nuorukainen tervehti minua. Nämä neljä muuta, joista kaksi oli perushoitajia ja kaksi toimistotyöntekijää osoittivat selvästi mieltään ko. tilanteessa. Ihmettelin, mutta ajattelin, että se on ehkä sitä epävarmuutta, jota usein normaalit tuntevat tilanteessa, kun he joutuvat tekemisiin erilaisen ihmisen esim. vammaisen kanssa. Olen kyllä tottunut siihen.

Tosin mielessä kävi, että luulisi terveydenhoitohenkilön osaavan suhtautua jo koulutuksenkin pohjalta erilaisiin ihmisiin ja heidän ominaisuuksiinsa. Olin kuitenkin iloinen, että olin saanut työharjoittelupaikan unelma-ammatissani ja voisin siis aloittaa elokuussa.

Seuraavana päivänä minulle soitettiin ko. työpaikalta ja sanottiin, että Pansion-Pernon vastaanoton henkilökunta ei halua minua sinne työharjoitteluun. Se oli isku vasten kasvoja. Kaikesta oli sovittu työhönottajan kanssa.

Ihmettelen voidaanko Suomessa vielä tänäänkin kohdella vammaisia tällä tavalla ja vielä terveydenhoitoalalla. Mitä sellaiset ihmiset oikein ajattelevat, kun eivät hyväksy poikkeavaa työtoverikseen?

Toivon, että tämä maailma olisi muuttunut ymmärtäväisempään suuntaan, mutta paljon on vielä meillä ihmisillä oppimista; suvaitsevaisuutta, humaanisuutta ja ymmärrystä. Voin vain pyytää, että te terveydenhuoltoalan ammattilaiset kohtelisitte vammaisia kunnioittavasti edes asiakkaina, jos työtoveruus on liikaa pyydetty.

Mia Akkanen
turkulainen cp-vammainen,
pienen pojan äiti