Kirjoittajavieras -kolumni
Maija Perho:
Ongelmallinen
oikeudenmukaisuus

Yhteiskunnallisen päätöksenteon - on sitten kysymys lainsäädäntötyöstä tai kunnallispolitiikasta - yhtenä yleisesti hyväksyttynä ohjenuorana on oikeudenmukaisuuden vaatimus. Usein puhutaan myös sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta.

Pitkään päättäjänä ja myös virkamiehenä toimiessani olen kuitenkin huomannut, että periaate ei olekaan yksiselitteinen ja kaikille samaa tarkoittava.

Joillekin oikeudenmukaisuus on sitä, että tulonjako on mahdollisimman tasainen, joillekin taas sitä, että osaamisesta ja ahkeruudesta sekä työn vaativuudesta on saatava kohtuullinen korvaus, ts. palkka, josta verottaja ei ole kahmaissut liian suurta osuutta.

Yksilöiden motivaatiota ja yritteliäisyyttä tukevan sekä yhteisvastuun periaatteen välisen tasapainon etsiminen joutui laman yllättäessä kovalle koetukselle.

Jättityöttömyydestä johtunut työttömyysturvamenojen räjähdysmäinen nousu edellytti paitsi säästöjä myös veronkorotuksia, jotta valtion velka ei olisi noussut vielä korkeammaksi kuin on tapahtunut.

Jos viime vuosien kehitystä tarkastelee oikeudenmukaisuuden näkökulmasta, johtopäätökset ovat ristiriitaisia.

Silloiset oppositiopuolueet - nyt vastuulliset hallituspuolueet - arvostelivat voimakkaasti tehtyjä leikkauksia ja vaativat elvytyspolitiikkaa, ts. vielä enemmän valtion velkaa. Silloisten hallituspuolueiden riveistä taas kuului napinaa veronkorotuksista.

Elinkeinoelämä arvosteli sosiaaliturvamaksujen, lähinnä työttömyysvakuutusmaksun korotuksia. Työttömyysturvan tasoon ja kestoon vaadittiin muutoksia.

Kansalaiset arvostelivat pankkikriisin jälkihoitoon menneitä miljardeja ja omiin etuuksiinsa kohdistuneita leikkauksia.

Edellä kuvattu todentanee sen, että oikeudenmukaisuus sotkeutuu näkökulma- ja maailmankatsomuseroihin, poliittiseen tarkoituksenmukaisuuteen, tyhjän kukkaron diktatuuriin sekä avoimen talouden ankariin pelisääntöihin. Kun mukaan otetaan vielä sukupolvinäkökulma, yhtälö vaikeutuu entisestään.

Nuori sukupolvi on sitä mieltä, että itsekkäät keski-ikäiset maksattavat eläkkeensä ja velkansa tulevilla sukupolvilla niin, että heidän verotaakkansa kasvaa kohtuuttomaksi.

Eläkkeellä olevat puolestaan arvostelevat eläkepolitiikassa tehtyjä muutoksia, joiden he kokevat kohtelevan itseään epäoikeudenmukaisesti, kun on puututtu kerättyyn ja jo rahastoituun eläketurvaan.

Kummankaan argumentteja ei voi täysin kiistää.

Onko oikeudenmukaisuuden vaatimus sitten käytännön olosuhteiden pakosta heitetty romukoppaan. Väitän sittenkin, että ei ole.

Jos ajatellaan viimeisen budjettiriihen lopputulosta eli valtion menojen painamista alle tämänvuotisen loppusumman 187 miljardiin markkaan ja nettolainanoton pudottamista 14,5 miljardiin markkaan, oikeudenmukaisuus on toteutunut erityisesti sukupolvinäkökulmasta.

Vaikka tämän pääasian alla hiertääkin moni epämieluisa yksityiskohta, tuskin kuitenkaan voidaan väittää, että valtion velanhoitomenojen jatkuvasti kasvava osuus budjetin loppusummasta olisi yhdenkään hallinnonalan tai yksittäisen kansalaisen etu pitemmässä juoksussa.

Tärkeätä on sen sijaan jokaisen hallinnonalan sisällä etsiä niitä lainsäädännön epäkohtia, jotka aiheuttavat tahatonta passiivisuutta, vaikuttavat kielteisesti yrittäjyyteen tai lisäävät ihmisten turvattomuutta tai vähentävät elämänhallinnan mahdollisuuksia.

Kirjoittaja Maija Perho on turkulainen kansanedustaja ja kokoomuksen puoluesihteeri.