Päivän Pistot -kolumni
Aimo Massinen:
Kipketereitä Suomeenkin

Suomalaisen sanottiin muinoin vastanneen kymmentä ryssää, mutta nykyään yksi valkovenäläinen voittaa ainakin 23 suomalaista urheilijaa. Yleisurheilun Ateenan MM-kisoista suomalaisten mitalisaalis oli - odotetusti - täysi nolla.

Suomalaiset eivät osaa nauttia Eduard Hämäläisen hopeasta, sillä tavalliseen talonpoikaisjärkeen ei edes mene, miten joku voi esiintyä Suomen edustuspaidassa olematta tämän maan kansalainen!

Kansainvälistyvässä maailmassa kansalaisuuden vaihtamiset ovat sinänsä ymmärrettäviä. Kun entinen venäläinen Ludmila Enqvist voitti nyt ruotsalaisena MM-kultaa 100 metrin aidoissa, siinä ei ole mitään merkillistä.

Sen sijaan valkovenäläisen Hämäläisen hopea ja Tanskaa edustaneen kenialaisen Wilson Kipketerin kulta 800 metrillä menivät väärän valtion piikkiin. Ei maata saisi voida vaihtaa kuin mustalainen hevosta eniten tarjoavalle.

Suomelle avoimet urheilijamarkkinat sopivat kyllä hyvin. Pieni hyvinvointivaltio voi halutessaan helposti kerätä kymmenittäin huippu-urheilijoita maailmalta sinivalkoiseen asuun.

Meillä urheilijat hukutetaan rahaan. Sosiaaliturva maassa on hyvä. Kun vielä muistamme, että Suomessa on maailman kauneimmat ja anteliaimmat naiset, tänne on helppo ostaa mustia kipketereitä mielin määrin.

Hetkessä olisimme yleisurheilussakin maailman huipulla, kun parhaat juoksijat köyhästä Afrikasta ja entisistä sosialistisista valtioista haalittaisiin edustamaan Suomea!

Jos kuitenkin joudumme turvautumaan omaan verenperintöömme, suomalainen yleisurheilu ei todellakaan näytä hyvältä. Sen markkina-arvo laskee kuin lehmän häntä.

Junioritasomme on vielä kohtuullisen hyvä, mutta kehityksen kärryiltä pudonneet valmentajamme onnistuvat hyvätkin lupaukset pilaamaan ennen aikuisikää. Tästä huolimatta pätemättömyytensä tasolle noussut SUL:n valmennuspäällikkö Into Turvanenkin istuu yhä turvallisesti tuolillaan.

Suomalaiset yleisurheilijat eivät ole laiskoja. He eivät harjoittele liian vähän, vaan liikaa. Levolle ei jää riittävästi sijaa. Valmiiksi väsynyt ei voita.

Suomi ei ole maailman huipulla tuloksissa, vaan vammautumisessa. Meillä on urheilukirurgiassa loistava taso, mutta jalka tai käsi paketissa ei ole helppo harjoitella ja tehdä huipputuloksia. Loukkaantumiset selitetään vain huonoksi tuuriksi, vaikka kysymys on useimmiten selkeistä valmennusvirheistä.

Suomalaiset tekevät yleensä huonoimmat tuloksensa arvokisoissa. Ateenassakin 24:stä urheilijasta vain 4 onnistui.

Suomi on pieni pohjoinen valtio, jonka kansalaisten itsetunto ei ole koskaan ollut korkealla. Kylläisillä suomalaisilla ei ole enää myöskään raivoisaa näyttämisen halua maailmalle, vaan jo pelkkä edustaminen, osallistuminen riittää.

Pienessä maassa pienikin tähti nostetaan näkyville heti, vaikka vähän vaatimattomampi kehu saattaisi olla lupaavankin urheilijan tulevaisuuden kannalta terveellisempää.

Jokainen urheilujohtaja on ylistänyt esimerkiksi Samuli Vasalan erinomaisuutta, vaikka tosiasia on, ettei hänestä valitettavasti ikinä tule maailmanluokan tähteä. Samulin perusnopeus riittää ehkä ultramaratonille, mutta keskipitkien matkojen todelliseksi kiitäjäksi hän on taapertaja. Sukulaisuus olympiavoittaja Pekka Vasalaan ei paljon auta.

Todellisia lahjakkuuksia yleisurheilussa on vähän. Jääkiekko ja muut joukkuelajit houkuttavat nykynuorisoa laajemmin.

Eikä ihmekään, kun parikymppinen nuorukainen voi päästä NHL:ssa heti usean miljoonan markan vuosituloille. Yleisurheilijoita eivät saattele suihkukonelaivueet kuten kiekkoilijoita. Maailmalla hyvin vähän harrastetun jääkiekon yliarvostus ylittää meillä kaikki järjen rajat.

Suomi sijoittuu yleisurheilussa nykyään Namibian, Sri Lankan, Bahamasaarten, Tridinad && Tobagon, Ghanan ja Surinamin suurusluokkaan, mutta ei sitä kannata hävetä. Ei muu maailma surkeaa tilannettamme edes huomaa!

Sitä paitsi parempikaan menestys ei olisi vähääkään lyhentänyt jättimäistä valtiovelkaamme eikä poistanut suurtyöttömyyttä.

Kirjoittaja Aimo Massinen on Turun Sanomien päätoimittaja.