Pääkirjoitus 15.8.1997:
Työmarkkinatuki vääristää
opiskeluun haun motiiveja

Motivoiva opiskelupaikka on koulutushaluiselle nuorelle itsetarkoitus, ei väline työmarkkinatuen saamiseksi.
Motivoiva opiskelupaikka on koulutushaluiselle nuorelle itsetarkoitus, ei väline työmarkkinatuen saamiseksi.

Peruskoulun jälkeiseen opiskeluun hakeneiden joka syksyinen sijoittumishötäkkä on kiivaimmillaan. Toiminnan rationalisoimiseksi aikanaan kehitetty yhteishakumenettely on tuottanut tällä kertaa tavallista enemmän tyhjäksi jääneitä opiskelupaikkoja.

Valtakunnallisen yhteishaun tavoitteena on tasapainottaa opiskelupaikkojen kysyntää ja tarjontaa. Jokin järjestelmässä kuitenkin klikkaa, kun neljäntoista oppilaan luokasta paikalle ilmaantuu työkauden alkaessa vain kolme, kuten kävi Turun ammatti-instituutissa.

Järjestelmän takeltelun keskeisenä syynä pidetään vuoden vaihteessa voimaan tullutta lainmuutosta, jolla kiristettiin työmarkkinatuen ehtoja. Uusien säädösten mukaan 118 markan tuen saa alle 25-vuotias ammattikoulutusta vailla oleva nuori vain sillä ehdolla, että osoittaa kiinnostusta kouluttautumiseen. Aiemmin ikäraja oli 20 vuotta.

Lainmuutos näyttää aiheuttaneen sen, että yhä suurempi joukko nuoria hakee työmarkkinatuen menettämisen pelossa rinnan sekä korkeakouluihin että ammatillisiin oppilaitoksiin. Kun riittävän moni unohtaa ilmoittaa vähemmän mieluisan paikan peruutuksesta, ollaan tilanteessa, joka Turussakin on tuttu.

Työmarkkinatuen edellyttämä kiinnostus koulutukseen on lain mukaan riittävää, jos nuori täyttää yhteishakulomakkeen kaikki viisi kohtaa ja on valmis ottamaan vastaan minkä tahansa hänelle tarjotun opiskelupaikan. Paikasta voi kieltäytyä tukea menettämättä vain erityisen pätevin syin.

Kun työministeri Liisa Jaakonsaari aikanaan lainmuutosta ajoi, hän perusteli tiukkoja ehtoja opiskelemaan kannustamisena. Aiheellisesti voidaan kuitenkin epäillä, onko kyse pikemminkin pakottamisesta, joka vääristää koko opiskeluun hakeutumisen motiivin.

Yhteishakuun perustuvan rekrytoinnin heikkous on siinä, että se pyrkii tyydyttämään opiskelupaikkojen määrällistä, mutta ei laadullista tarjontaa ja kysyntää. Lääkärin uralle haluava nuori voi löytää itsensä vaatetustekniikan linjalta ja viedä samalla opiskelupaikan juuri tälle alalle innostuneelta hakijalta.

Työvoima- ja koulutustilastoja tällaisella pakko-ohjauksella epäilemättä kaunistetaan. Samalla tehdään kuitenkin melkoinen karhunpalvelus nuorten omaehtoiselle opiskeluhalulle, joka on koko kolutusjärjestelmän tärkein voimavara.

Yhtään viisaampaa ei ole kytkeä sosiaalietuisuuksia ja ammatinvalintaa toisiinsa siten kuin työmarkkinatuen kohdalla tapahtuu. Motivoivan opiskelupaikan saaminen tulisi olla kaikissa oloissa nuorelle itsetarkoitus, ei väline jokapäiväisen toimeentulon turvaamiseksi.