Mikä ihmeen kirjan museo

Ajatuksen kirjan museon perustamisesta Suomeen toi ensimmäisenä julki kirjailija Helvi Hämäläinen. Tapahtumapaikkana oli, kuinkas muuten, Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivät vuonna 1996. Maaperä hanketta varten oli ilmeisesti jo valmiiksi muokattu ja sama asia pohdituttanut muitakin, koska ajatus sai nopeasti kannatusta.

Mikael Agricolan päivänä eli 9.4.1997 perustettiin, ei tosin vielä museota, koska sen perustaminen vie aikansa, mutta Kirjan museon ystävät -niminen yhdistys tukemaan sekä museon perustamista että aikanaan sen toimintaa. Yhdistyksen perustamiseen liittyvät muodollisuudet, rekisteröiminen ja muut toimenpiteet ovat meneillään.

Jos ajatuksella on kannattajansa, on sillä vastustajansakin. Julkisuudessa on esitetty hyvinkin voimakkaita kriittisiä puheenvuoroja. Tuntuu kuitenkin siltä, etteivät arvostelijat ole ehkä riittävästi pohtineet sitä, mikä kirjan museon toiminta-ajatus on. Ensinnäkään kirjan museon tarkoituksena ei ole museoida kirjaa, ts. haudata sitä ja sen jälkeen antautua kirjan nykyaikaisille kilpailijoille. Kirja elää, eläkööt sen kilpailijatkin, jos televisiota, erilaisia cd-rommeja yms. voidaan kirjan kilpailijoiksi kutsua. Kilpailun sijasta voitaisiin pikemminkin puhua erilaisista toisiaan täydentävistä tavoista antaa elämyksiä ja jakaa tietoa. Ne voivat jopa tukea ja kannustaa toisiaan, niinkuin sanomalehdet ja aikakauslehdet ovat tukeneet ja kannustaneet kirjojen käyttämistä ja ehkä päinvastoinkin.

Kirjan museo ei myöskään ole kirjasto, ei edes rariteettikokoelma. Näitä tarkoituksia varten on omat instituutionsa, kuten Yliopiston kirjasto, Eduskunnan kirjasto, kunnallinen kirjastolaitoksemme josta voimme syystä olla ylpeitä, tai Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Minun mielestäni Kirjan museon kantavana ajatuksena on esitellä kirjaa kirjana, esineenä, kirjan elämänkaarta käsikirjoituksesta aina kirjan valitettavaan hävittämiseen saakka. Museo tietenkin itse päättää aikanaan painotuksistaan, mutta tuntuisi luontevalta, että sen toiminnassa saisivat sijansa niin kustannustoiminta, kirjan painaminen, kuvitus, sitominen kuin sekin, miten kirja saavuttaa lukijansa: lukurenkaat, kirjastot, kirjakerhot, uusien kirjojen kauppa, antikvariaatit, kirjojen mainonta, kirja-arvostelut ja jopa sensuuri.

Museoksi ei tietysti riitä pelkkä esinekokoelma, olivat esineet kuinka mielenkiintoisia hyvänsä. Sen tehtäviin kuuluu aineiston systemaattinen kerääminen, konservointi, esillepano, sen asettaminen näytteille ehkä muuallakin kuin museon omissa tiloissa sekä tutkimus- ja julkaisutoiminta muullakin tavalla kuin painotuotteina. Siellä voi tai oikeammin täytyy olla kirjastokin: mahdollisimman kattavasti kirjoja kirjoista ja lisäksi tietoa siitä, mitä muualla on ja miten sen saa käyttöön. Museon on myös palveltava yleisöä, ja sen ohjelmaan voi kuulua esitelmätilaisuuksien, kurssien ja seminaarien järjestäminen.

Aineiston keräämisellä on jo kiire: esimerkiksi kirjapainotekniikka on mullistunut niin täysin, ettei arvostetun vanhan ammatin taitajia kohta enää ole. On kiireesti koottava se tietotaito, joka vielä on saavutettavissa.

Kirjan museon ystävät -yhdistys ei perusta tai ylläpidä museota. Se on Helsingissä toimiva yhdistys, jonka jäseniä yhdistää museon idea, kirja esineenä, kulttuurituotteena, ja sen esitteleminen. Yhdistys ei ainakaan toistaiseksi ota edes kantaa siihen, mihin museo pitäisi perustaa. Sopivia paikkakuntiahan on useita: esimerkiksi Vammalalla, Hämeenlinnalla, Jyväskylällä ja Porvoolla on vankat kirjapainoperinteet, jotka hyvin puoltaisivat museon perustamista johonkin niistä. Odotamme kiinnostuneina, missä suunnitelmat ensin konkretisoituvat ja mitä sitten tapahtuu.

Pirkko K. Koskinen
Kirjoittaja on eläkkeelle siirtynyt eduskunnan apulaisoikeusasiamies.