Lääkkeiden korvattavuutta kiristetty

TYKS:n syöpätautien klinikan erikoislääkärit ovat kirjoituksessaan (TS 13.8.) ottaneet kantaa ajankohtaiseen ja tärkeään asiaan suomalaisessa terveydenhuollossa. Lääkkeiden korvattavuutta on viime aikoina selvästi kiristetty. Uusia lääkkeitä on vaikea saada korvattavaksi ja hinnankorotuksiin on suhtauduttu kielteisesti. Tuntematta tarkemmin kirjoituksessa esitettyä tapausta, haluan tuoda esiin joitakin näkökohtia.

Edustan lääkealan yritystä, joka on keskittynyt ns. harvinaislääkkeisiin (engl. orphan-drugs). Ne ovat harvinaisten sairauksien hoitoon tarkoitettuja lääkkeitä, joiden saanti potilaskäyttöön on usein vaikeaa, koska suuret lääketehtaat eivät ole niistä kiinnostuneita. Huomattava osa harvinaislääkkeistä on todella tärkeitä, jotkut jopa täysin välttämättömiä potilaille. Voisi kuvitella, että tällaisissa tapauksissa Kela korvaisi hoidon, jos kyseessä on ns. avohoitolääke. Lääkekorvauslautakunta on kuitenkin näissäkin tapauksissa saattanut ottaa kielteisen kannan. Viimeisin tapaus koski syöpälääkettä, altretamiinia, johon potilas haki korvattavuutta apteekkarin avustuksella. Aikaisemmin käytössä ollut eurooppalainen valmiste oli poistunut markkinoilta (luultavasti kannattamattomana). Me löysimme vastaavan tuotteen Yhdysvalloista. Hinta tosin on korkeampi. Lääkekorvauslautakunta antoi kielteisen päätöksen. Näin syöpäpotilas jäi ilman sitä hoitoa, jonka erikoislääkäri oli katsonut potilaalle parhaaksi. Kuinka moni hoitokuuri jäi Suomessa kesken, voi vain arvailla.

Lääkealan yrityksen on toimittava liiketaloudellisesti terveellä pohjalla. Se on ainoa keino taata niiden lääkkeiden jatkuva saatavuus, joita yritys edustaa. Väite, että yritykset eivät ole kiinnostuneita potilaista on väärä. Lääkealan yritys elää potilaista. Jos tehdään uusi merkittävä lääkekeksintö, niin sen käyttöönotto tuo etua kaikille osapuolille: potilaalle, hoitavalle lääkärille, lääkeyritykselle ja lisäksi parhaimmillaan merkittäviä säästöjä koko yhteiskunnalle. Voidaan hyvällä syyllä kysyä, miksi lääketehtaan tai sen edustajien tehtäväksi käytännössä usein jää korvattavuuden hakeminen. Eihän ole kysymys lääkeyritykselle tulevasta rahasta. Lääkekustannustyöryhmän muistiossa (1997:11) ei ole tämäntapaisiin periaatteellisiin asioihin otettu kantaa. Muutoinkin jos työryhmän esitykset toteutetaan, ei nyt esillä olevaan ongelmaan ole luvassa mitään helpotusta, vaikka hurskaasti toistetaan vanhaa väittämää, että tarpeellinen hoito kyllä korvataan.

Lääkekorvauslautakunnan tehtäväksi on laissa määritelty korvausperusteeksi hyväksyttävän kohtuullisen tukkuhinnan vahvistaminen. Ratkaisuillaan se pystyy kuitenkin päättämään yksityisen potilaan hoidosta tai hoidotta jättämisestä jopa vastoin erikoislääkäreiden mielipidettä. Lisäksi lääkekorvauslautakunta on viivytellyt päätösten teossa, josta Lääketeollisuusliitto kanteli EU-komissiolle tämän vuoden huhtikuussa.

Lääkärillä on vastuu potilaan hoidosta. Mutta miten lääkäri voi tämän vastuun ottaa, jos hän ei saa hoitaa potilastaan parhaalla mahdollisella tavalla? Kirjoituksessa esitetty väite, että lääkärikunta on säästöpäätösten edessä voimaton, on mielestäni turhan pessimistinen. Lääkeyritys on viranomaisten edessä paljon voimattomampi. Lääkäriliiton ja erikoislääkäriyhdistysten on ryhdyttävä taisteluun oikeuksiensa puolesta tarvittaessa yhteistyössä potilasyhdistysten kanssa.

Hannu Käpylä
toimitusjohtaja
Oy Orphan Finland Ab