Pääkirjoitus 5.8.1997:
Oppisopimuskoulutus elpyy
Suomessa kiitettävää vauhtia

Yritysten kasvava työvoimantarve on osaltaan vauhdittamassa oppisopimuskoulutusta.
Yritysten kasvava työvoimantarve on osaltaan vauhdittamassa oppisopimuskoulutusta.

Oppisopimuskoulutus on taas saamassa ansaitsemansa hyvän aseman suomalaisessa koulutusjärjestelmässä. Kolme vuotta sitten asetetut tavoitteet kolmenkymmenentuhannen oppisopimuksen teosta vuosituhannen vaihteeseen mennessä ovat toteutumassa jo tänä vuonna. Vuoden lopussa nuorten oppisopimusten määrä nousee peräti 20 prosenttiin kaikista ammatillisen koulutuksen aloituspaikoista.

Syvimpinä lamavuosina oppisopimuskoulutus pääsi pahasti rappiolle. Ammatillisen koulutuksen aloituspaikoista oppisopimustie edusti vain 2-3 prosentin osuutta.

Työministeriö ja opetusministeriö ovat menestyksellisesti markkinoineet jo miltei unohtunutta kouluttautumismuotoa ja menestyneet työssään hyvin. Työnantajien suuri tietämättömyys oppisopimuskäytännöstä on poistettu perusteellisella tiedottamisella. Yritysten kasvava työvoimantarve on osaltaan vauhdittanut elvytystä ja paikkoja alkaa jo olla opinhaluisten nuorten tarpeita vastaavasti.

Oppisopimuksella on joitakin ylivoimaisia etuja muihin koulutusmuotoihin verrattuna. Harva koulutettava muussa koulutuksessa saa palkkaa ja varsin suurella todennäköisyydellä myös pysyvän työpaikan. Oikotietä pysyvään työsuhteeseen ei voi yliarvostaa nykyisissä suuren työttömyyden oloissa.

Oppisopimuskoulutus on edullinen vaihtoehto kaikille osapuolille. Nuoret oppivat vaativia taitoja, joiden hankkiminen muuten on usein lähes mahdotonta. Työnantaja saa valtion tuella täsmälleen haluamallaan tavalla koulutettua työvoimaa omiin tarpeisiinsa ja yhteiskunta, joka osaksi maksaa viulut, saa palkintonsa työttömyyden ja sen aiheuttamien ongelmien vähenemisenä.

Tätä koulutusmuotoa voidaan menestyksellisesti käyttää myös pitkään työelämässä jo olleille täydennyskoulutuksena. Monet työnantajat ovat tämän jo havainneet ja kouluttavat vanhaa väkeään vastaamaan uusiin haasteisiin.

Viime vuoden alussa toteutettu oppisopimusten määrää rajoittaneiden kiintiöiden poistaminen on osoittautunut menestykselliseksi. Yritysten työvoimantarpeen täytyykin olla tärkein kriteeri oppisopimuskoulutuksen järjestelyissä. Työvoiman tarve ja koulutettujen määrä ovat vieläkin Suomessa liian usein väärässä suhteessa. Oppisopimuksen pohjalta kysynnän ja tarjonnan tasapainossa pitäminen onnistuu hyvin.

Paikalliset oppisopimustoimistot saavat rajoituksitta solmia uusia koulutussopimuksia. Tästä on aiheutunut maan suurimmilla paikkakunnilla jo ruuhkaakin, mutta tarvittava byrokratia ollaan jo saamassa kohtuudella hallintaan ja jonottaminen toimistoissa vähenee.

Vaikka oppisopimukset nyt ovatkin kiitettävästi lisääntyneet, ollaan Suomessa vielä kaukana eurooppalaisesta tasosta. Keski-Euroopassa oppisopimuksista muodostuu edelleen tärkein väylä ammatillisen koulutuksen alalla.